Kipu ja mieli - erottamaton kaksikko (Kirja-arvostelu: Veikko Granström, Kipu ja mieli)

VEIKKO GRANSTRÖM: KIPU JA MIELI (Edita Publishing Oy 2010)

Veikko Granströmin uusi opas ”Kipu ja mieli” (Edita Publishing Oy 2010) tarjoaa kivusta kärsiville, heidän läheisilleen ja terveydenhuollon ammattilaisille tuoreita näkökulmia kivun ja mielen yhteyteen. Kivun ja masennuksen yhteydestä on kirjoitettu ja puhuttu paljon, mutta tämä kirja käsittelee mieltä laajemmin. Se kertoo kivun ja mielen fysiologisesta taustasta tekemättä kirjasta kuitenkaan liian teoreettista. Granström on tavoittanut hyvin kipupotilaan arkeen ja mieleen vaikuttavia seikkoja. Kirjassa on myös hyvin valittuja esimerkkitapauksia ja sopivan lyhyenä se tarjoaa hyvän yleiskatsauksen laajaan aiheeseen.

Kirja antaa kipupotilaiden kanssa työskenteleville kokonaisvaltaisen kuvan kipupotilaan elämästä. Kivusta kärsivälle tärkeää on tietää, ettei kipua voi kuvitella, eikä itse tuottaa, vaan kipu on aina lähtöisin elimistös-sä tapahtuvista muutoksista. Kipupotilaalle arvokasta informaatiota on myös se, miten diagnoosi tehdään ja mitä eri diagnoosit tarkoittavat. Kirja käy läpi syitä ja tilanteita, joissa kipupotilaasta pyydetään psykiatrin konsultaatio, mikä saattaa helposti aiheuttaa negatiivisen tunnereaktion potilaassa. Myös masennuslääk-keiden käyttö kivun hoidossa on selitetty.

Psykiatrin näkökulma ja kirjoittajan pitkä kokemus käyvät ilmi kirjassa alusta loppuun. Suuret elämän-muutokset ja niiden vaikeus sekä kipujen aiheuttamat tunteet on osattu ottaa hyvin huomioon, vaikkakin suhteellisen pintapuolisesti. Viime aikoina paljon esillä ollutta unettomuutta ja sen hoitoa on myös käsitelty kipupotilaan kannalta. Kirjassa on hyvin oivallettu, että kipupotilaalle tuttu unettomuus voi saada hyvin suuret mittasuhteet.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia kivun ja kärsimyksen käsittelystä erikseen. Kärsimyksen käsittelyyn annetaan neuvoja ja korostetaan, että kipupotilas voi olla iloinen kivusta huolimatta. Lääkkeettömät keinot, kuten meditaatio ja jooga, käsitellään hyvin, jopa pienellä meditaatio-ohjeella höystettynä. Kipupotilaan aktiivista roolia kivun hoidossa ei voi varmaan koskaan korostaa liikaa ja tämä näkyy potilaiden kertomuk-sissakin. Yksin asuvien kipupotilaiden kivun aiheuttamia uusia elämäntilanteita ei juuri , tuoda esiin, mutta perheellisen muutokset arkeen kuvataan paremmin.

Voiko siis kipua ja mieltä erottaa ja käsitellä erikseen? Kirja tarjoaa jo fysiologiselta kannalta ehdottoman vastauksen, joka on ei. Kirja auttaa ymmärtämään, miten nämä kaksi ovat niin toisiinsa kietoutuneita, että niiden yhteyden ymmärtäminen auttaa potilasta parhaiten. Kirja on hyvin helppo- ja nopealukuinen, vaikka pintaraapaisut suuriin asioihin välillä häiritsevät. Krooninen kipu pakottaa usein suuriinkin elämänmuutok-siin ja kirjan lopussa tämä on positiivisesti todettu olevan mahdollisuus.

 

Oman onnensa seppä - vai ei kuitenkaan?

Luin mielenkiintoisen pienen artikkelin aiheesta / sanonnasta "Olet oman onnesi seppä". Tämä on aina ollut mottoni, kuten varmaan monen muun. Artikkelissa tuotiin mielenkiintoinen seikka esiinjos uskot noin, uskot myös että olet oman onnettomuutesi seppä. Eli aiheutat myös pahat asiat elämässäsi, kuten sairauden. 

Tähän en ole ikinä uskonut, enkä ole ajatellut tuon viisauden sisältävän myös tämän kääntöpuolen. Artikkelissa todettiin, että pitäisi sanoa: "Olet oman asenteesi seppä. Vaikuta siihen mihin voit. Muun voit ainoastaan hyväksyä". 

Sairaus ei ole koskaan oma syy. Tätä täytyy takoa niin kauan että se todella on takaraivossa. Sairautta ei tarvitse pyytää anteeksi tai hävetä.

Jatkuva vertailu terveisiin tai omiin terveempiin aikoihin syö meitä ja vie energiaa. Luonnollisesti vanhat muistot ovat mielessä ja kaipaamme niitä. Haikeus tulee ongelmaksi, jos se haittaa nykyisen tilan hyväksymistä. Usein emme voi tehdä nykyiselle tilanteellemme muuta kuin hyväksyä se.

Mottoni on nyt : "Valinnoillani vaikutan siihen, mihin voin vaikuttaa. Muu tulee mistä tulee ja se pitää vaan hyväksyä." Ehkä olen ajatellut noin, mutta en ole tullut ajatelleksi....

Iloa, optimismia - Tony Dunderfelt: Ilon psykologia

Lukiessani Tony Dunderfeltin Ilon psykologia -kirjaa kiinnitin huomiota moneen asiaan. Olen tässä ottanut esiin joitakin asioita, jotka tuntuivat tärkeiltä ja liittänyt myös omia ajatuksiani.

Sairaana saatamme helposti sortua mutta -lauseisiin omissa ajatuksissamme tai muille puhuessamme. "Ulkona paistaa aurinko, mutta minua todella särkee." On totta, että kipu on kova, mutta emme voi sille mitään. Ehkä tahdomme kertoa kivustamme muille, mutta itsellemme voimme yrittää positiivisempaa ajattelua. "Ulkona paistaa aurinko ja kipuni on pienempi kuin eilen." 

Elämässä on aina mahdollisuuksia. Luomme omia asenteitamme ja määrittelemme, miten käytämme sisäiset voimavarat. "Tänään en saanut mitään aikaiseksi, mutta huomenna saan"-tyyppinen asenne tuo esiin itsessä olevia mahdollisuuksia. Ole ystävä itsesi kanssa.

Dunderfelt kuvaa negatiivisia tunteita esteeksi nähdä kaikkia mahdollisuuksia ja positiivia psyykkeen ilmoitukseksi, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Negatiivinen tunne on heräte siitä, että emme ole saavuttamassa tavoitettamme.

Ihmisillä on tapana yliarvioida sitä, miten vaikeaa heillä tulee olemaan jonkun vastoinkäymisen jälkeen. Saatamme ajatella tietyn vastoinkäymisen seurauksia liian synkäksi. Tai että tiettyä vastoinkäymistä seuraa aina tietty negatiivinen asia. Saatamme myös pyrkiä täydellisyyteen, välillä huomaamattomasti. Jonkin oireen saatamme myös automaattisesti ajatella tarkoittavan pahinta mahdollista. 

Dunderfelt neuvoo myös esimerkiksi yksinkertaisesti puristamaan käsiä nyrkkiin ja jännittämään kehoa. Samalla ajatellen, miten vaikeaa on ja irti päästäessä ja ulos hengittäessä annetaan vaikeiden asioiden valua pois.

Eri tilanteissa voit miettiä mitä ystäväsi sanoisi sinulle? Vaikeissa tilanteissa saisit  rohkaisua, myötätuntoa... Itseä saattaa jopa vihata pahana aikana. Ajatukset voivat kulkea samaa rataa "En saa mitään aikaan" jne. "Jos tänään on huono päivä, niin huomennakin on." Mutta tarvitseeko olla?

Useat aiemmin paljon iloa tuottaneet asiat muuttuvat arkipäiväiseksi ja välinpitämättömyydeksi. Katso sellaista esinettä, joka on tuottanut iloa tai joka sisältää hyviä muistoja, muistele asiaa ja yritä saada vanha ilo tai onnellisuus heräämään.

Ehkä vaikeudet tuovat mukanaan myös mahdollisuuksia? Tai ehkä suljemme pois mahdollisuuksia? Matkaa negatiivisesta kohti positiivisuutta - mitä kiinnostuksen kohteita sinulla on elämässä? Pystytkö vaikka haalimaan niitä menneisyydestä?  Tai katso tulevaisuuteen, mitä haluat tulevaisuudelta? Mikä ärsyttää nyt - miten päästä siitä eroon? Mitä haluat saada aikaan ?

Kirjoita illalla muistiin päivän aikana tapahtuneita mukavia asioita (muisteleminenkin riittää). Luonnollinen hyvä elämässä. Tapahtuneita ihmeitä. On hienoa pystyä näkemään pieniä asioita ihmeinä. 

___________

Tony Dunderdelt, Ilon psykologia, PS-kustannus 2010

Tiedot potilaan ulottuville helposti - vihdoin!

Voiko Suomessa kroonisesti sairas hoitaa asioitaan ilman tietokonetta, puhelinkuluja, sähköpostia, kopiokonetta, paperia, nitojaa, mappeja jne? Ei voi. Paperia kertyy uskomaton määrä. Vaikka tiedon pitäisi siirtyä, aina tuntuu, että pitää kuljettaa jotain tietoa lääkäriin mennessä. Ja itsellä pitää kaikki paperit. Loputtomat hakemukset ja oikeiden liitteiden saaminen ja kopioiminen ja lähettäminen aikataulussa on monille hyvin haasteellista.

Jotkut poliklinikat ja sairaalan osastot lähettävät tekstejä ja epikriisejä automaattisesti. Jos et näitä saa etkä pyydä, et ikinä tiedä mitä sinusta on kirjoitettu. Ja kuitenkin se tieto voi vaikuttaa kokonaishoitoosi kaikissa paikoissa, joissa se näkyy. Jatkuva soittelu tekstien perään (ottaen huomioon eri soittoajat, jotka pitäisi täsmätä oman aikataulun, väsymyksen, kipukohtausten ym kanssa) on RASKASTA. TOSI raskasta.

Pian potilas voi nähdä omat tietonsa sähköisestä arkistosta. Nyt tuleva uudistus on mielestäni potilaan kannalta hyvin tärkeä ja suuri. Se energia, mitä käytämme jatkuvasti paperien metsästämiseen, tekstien sisällön arvailuun, kopioimiseen ja kaikkeen tähän liittyvään, vähenee huomattavasti uudistuksen myötä. Uudistuksessa potilas pääsee tarkastelemaan kaikkia tietojaan ja tekstejään itse 

Toivottavasti kaikki tekstit ja laboratoriotulokset saadaan ohjelmasta helposti ja siten, että myös tulostusominaisuudet ovat hyvät. Nyt potilas vie sairaanhoitopiiriltä toiselle ja julkiselta yksityiselle kopioita, kopioiden kopioita, kunnes muste on huonojen kopioiden jäljiltä niin heikkoa ettei siitä saa selvää. 

Potilaalla on oikeus kaikkiin tietoihinsa ja toivottavasti tämä vihdoin helposti on mahdollista. Toivottavasti myös artikkelissa mainittu tekstien selkeytyminen toteutuu.

http://yle.fi/uutiset/mita_laakari_minusta_kirjoittikaan__potilas_voi_pian_tarkastaa_tietonsa_itse_sahkoisesta_arkistosta/7238108

Opiaatit - vihollisia vai pelastus?

Antti Mikkosen kirjoitus Helsingin Sanomissa 9.7.2014 on poikinut somessa ja muussa mediassa mielipiteiden ryöpyn. Eikä syyttä.

Kipulääkitys on kipukroonikolle hyvin henkilökohtainen asia. Hänen elämänlaatu ja mahdollisuus suhteellisen normaaliin elämään riippuvat siitä.  On tietysti paljon lääkkettömiä keinoja, mutta ne harvalla yksin riittävät.

On helppo kritisoida potilasta lääkkeiden käytöstä,  mutta tilalle on tuskin tarjota muuta. Opiaattien käyttäjillä on lähes poikkeuksetta kokeiltu tai on käytössä psyykelääkkeet kipukynnystä nostamassa tai kipuun liittyvän masennuksen hoidossa.

Usein opiaattien käyttäjä saa lääkäreiltä negatiivista palautetta lääkkeiden käytöstä.  Kaikki eivät suostu kirjoittamaan tai uusimaan niitä. Kuten yksi lääkäri kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosastolla, lääkäriltä vaaditaan tänä päivänä rohkeutta, jos hän niitä kirjoittaa. 

Uskon, että hyvin harva kivusta kärsivä käyttää näitä päihdetarkoituksessa. Lääkkeiden vaikutus kivun poiston lisäksi on ikävä. On totta, että ne koukuttavat. Jotkut joutuvat käyttämään niitä jatkuvasti, mutta kaikki eivät edes käytä niitä säännöllisesti vaan selvitäkseen niistä helvetillisistä hetkistä, joita kipu voi pahimmillaan tuoda. Silti hekin saavat syytökset ja narkkarin maineen. Kun tämä "maine" on jollain tavoin tuotu esiin sairaskertomuksissa, kaikki lääkärit vaivaan katsomatta saattavat katsoa asiakseen huomautta asiasta. Tämä on kivusta kärsivälle hyvinkin raskasta. 

Kipupolille ei moni pääse. Yllättävää on, että monen lähete palautuu saatesanoin "ei opiaatteja". Lähettävän lääkärin vastaanotolla on epätietoisen potilaan lisäksi epätietoinen lääkäri.

Opiaateilla on paljon huonoja sivuvaikutuksia. Niin on kaikilla lääkkeillä. Aina on punnittava hyöty ja haitat - miten vaakakuppi asettuu. Eikä ainoastaan lääkärin, vaan myös potilaan mielestä. Jossain sanotaan hienosti, että hoidosta päätetään yhdessä. Laissa puhutaan yhteisymmärryksestä. Mielestäni jokaisella on oikeus mahdollisimman hyvään elämään.

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785

Siisti koti vai kivuttomampi olo?

Luin artikkelin, jossa erilaiset naiset kertoivat kokemuksiaan ja tapojaan kodin siisteyden suhteen. Jotkut sanoivat, että siivoaminen ja leipominen ovat terapeuttista, ja sinä aikana voi tehdä vaativaakin ajatustyötä. Joidenkin mielestä nainen ei voi saamaan aikaan tehdä vaativaa työtä, hoitaa lapsia ja pitää kodin puhtaana. Jostakin pitää tinkiä. Ja se on puhtaus.

Kun jäin töistä kotiin (=sairauslomalle ja myöhemmin työkyvyttömyyseläkkeelle), ajattelin,  että kodin on oltava aina siisti, ruoka tehtynä ja kaikki hoidettu, koska olen KAIKET PÄIVÄT KOTONA. Olisihan outoa, etten saisi mitään aikaiseksi. LAISKA. SAAMATON. Mitä ihmiset ajattelisivat? Ajattelin sitä, mitä muut ajattelisivat, mutta ongelma oli myös se, miten itse sopeudun siihen, etten saa mitään "konkreettista" aikaan. Olenhan VAIN KOTONA.

Jos tuli vieraita, oli tämä erityisen tärkeää. Kodin piti olla todella siisti ja ruuan hyvää. Vieraille esitin vielä mahdollisimman kivutonta, sairastaminen hävetti. Minä, parhaassa työiässä oleva olin vaan kotona, ENKÄ TEHNYT MITÄÄN.

Sairasloma on väärä sana. Sairastaminen on kokopäivätyötä. Minulla ei ole lapsia, eikä enää uraa työelämän kannalta. Mutta minulla on itseni, josta pitää huolta ja omat tärkeät asiat ja ihmiset. Vajaakuntoinen, hoidon tarpeessa oleva ruumis ja mieli.

Onko kotini nykyisin siisti? Olen sopeutunut osin pakostakin tilanteeseen, mutta edelleen minua häiritsee sotku. Olen toivoton tapaus. Luojan kiitos avustajista! Silti edelleen yritän itse liikaa. Ja se kostautuu. Mutta voi sitä riemua, kun näen siistin kohdan, jonka olen ITSE siivonnut!!!!

Kesällä olen ilman avustajia veneessä (veneilen sisulla niin kauan kun veneeseen pääsen hyvänä hetkenä). Yritän tehdä siedätyshoitoa. Katson pölyä tekemättä sille mitään. Ja onnittelen itseäni.

Siivoushetki vaatii lepoa etukäteen ja jälkikäteen. Parhaimmillaan se on hyötyliikuntaa, pahimmillaan pilaa pävän jos ei toisenkin. Eikä vain minun. Olen silloin täysin hoidettava sänkypotilas. 

Uudet avustajat tai sijaiset vaativat mielestäni etukäteissiivousta. Hävettää päästää heitä likaiseen kotiin. Mieheni ja mieleni sanovat, että juuri sen vuoksi tarvitsen avustajan, kun EN voi siivota, mutta silti yritän. Kerran sanoin sijaiselle häpeillen, että täällä on kauhea kaaos. Hän katsoi keittiötä inhoten ja sanoi: "Niin on!". Mutta aloitti siivoamisen ja minä menin lepäämään. Toiseen huoneeseen, omaan rauhaan. Häpeillen, ainakin vähän.

Joidenkin avustajien kanssa on kodinhoidossa ollut omat haasteensa, kun jokainen pieni kodinhoidon askare on pitänyt erikseen pyytää. Oma energia ei riitä tähän selittämiseen ja teen itse. Ja kärsin...

Kun mieheni ripustaa pyykit, haluan ripustaa ne uudelleen. Ripustan, jos pystyn ja jos pääsen loppuun asti ilman että hänen pitää hakea minut pyörätuolilla pois, kun en pysty liikkumaan. Eihän pyykit VOI olla (minun mielestäni) väärällä tavalla ripustettuina! Nehän jäävät ryppysiksi (vaikka avustaja silittäisikin ne, jos ne oikeasti sattuisivat jäämään ryppyisiksi). Ne näyttävät väärin ripustetuilta. "Huutavat" uudelleen ripustamista.

Haikeana muistelen, kun pystyin tekemään itse kaikki siivousaskareet. Kun pystyin imuroimaan silloin, kun minusta oli tarve. Ripustamaan ja silittämään lakanat! 

Rakastan oma-aloitteisia avustajia, jotka siivoavat heti kun havaitsevat sen tarvetta. Ovat ahkeria. Ymmärtävät, että vaikka näyttäisi joskus siltä että itse pystyn, niin EN PYSTY.

Ehkä se päivä koittaa jolloin siedätyshoito toimii joka paikassa ja opin läksyni. Hoitamaan itseäni.

Ajatukseni eivät ole totta!

Kaikki, mitä mielessä liikkuu, eivät ole oikein ja totta! Miksi tätä jankutetaan psykologiassa? Koska vaikka tämän olisi kuullut, se unohtuu helposti. Itseltäni ainakin jatkuvasti. Saamme muilta vastakaikua tai vahvistusta ajatuksillemme, mutta sekään ei tee niistä totta. Ne tuntuvat helposti ainoalta oikeilta todellisuuksilta ja nehän tavallaan ovat meidän todellisuutta. Mutta eivät totta. Monimutkaista?

Milä on totuus? Mistä tiedämme mikä on totta? Faktat ovat faktoja. Sen sijaan tunteet kuvaavat suhtautumista asiaan. Pahoja tunteita emme voi välttää ja ne pitää oppia hyväksymään. Oma paha tunne ei myöskään ole tarkkaan se, mitä on tapahtunut, eikä ennakoi tulevaa siten, kuin helposti ajattelemme. Kivussa tai muuten huonona hetkenä saatamme nähdä tulevaisuuden hyvinkin negatiivisena, mitä se ei usein ole. Tämä on luonnollista, mutta on tärkeää muistaa ajatusten rajallisuus! Ehkä voimme toimia toisin? 

Vedämme tunteiden perusteella liian nopeita johtopäätöksiä ja teemme ehkä nopeita ratkaisuja. Tämä on varmasti tuttua jokaiselle. Koska ajatukset ovat osa meitä, tuntuu vaikealta tehdä tilaa itsen ja ajatusten välille. Itse loukkaannun muille helposti, mutta en ole pitkävihainen. Loukkaantumisen hetkellä tai kipuisena maailmani on hyvin synkkä. Juuri tehdyt päätökset tuntuvat parin tunnin päästä naurettavilta. Maailma näyttää musta-valkoiselta, josta en harmaata löydä, vaikka tiedän sitä etsineeni sävyjä tuhansia kertoja.

Jos pystyy vaikeana hetkenä ajattelemaan yhtään selkeästi, pitäisi yrittää katsoa itseä välillä matkan päästä. Ikäänkuin tarkkailisimme esimerkiksi luontoa, voimme tarkkailla mielemme tapahtumia (tähän liittyen on olemassa hyvä harjoitus Suomen mielenterveysseuran sivuilla, linkki alla). Ei arvostellen, vaan toteamalla tilanne ja huomaamalla sen eri vivahteet. Itsensä jatkuva arvostelu syö voimavaramme hyvin äkkiä ja ajaa meitä negatiiviseen kierteeseen. Tässä voi miettiä, mitä joku ystävä tai muu läheinen sanoisi meille kyseisessä tilanteessa. Saisimme varmasti lohtua, ja miltä tilanne näyttäisi, kun katsoo sitä ulkopuolisin silmin?

Itse olen onnekas, koska minulla on puolisoni, joka on rakkaani, ystävä, lohduttaja, sparraaja, "perään katsoja", seuralainen.... Ja muita läheisiä. Ihmisiä, jotka välittävät. Kaikilla ei ole. Kuulin hiljattain, että kaikilla pitäisi olla neljä tukihenkilöä. En tosin tiedä tarkalleen, miten tukihenkilö määritellään. Ehkä sen voi itse määritellä.

Vaikeina päivinä ja pahimpina kipuhetkinä kuulen korvissani (ja usein konkreettisesti) puolisoni lempilauseen: "Huomenna on uusi päivä". Tämä yksinkertainen lause on kantanut minut monen hetken yli. Ajatusrata kulkee helposti suuntaan "Jos tänään on huono päivä, niin huomennakin on". Mutta tarvitseeko olla? Useinhaan näin ei käy. 

Välillä tuo puolisoni lauseen jankutus ärsyttää, mutta lause yksinkertaisuudessaan on ollut yllättävän toimiva. Tiedostan, että sen hetken ajatukseni eivät ole SE totuus. Ja että seuraavana päivänä ajattelen toisin ja pystyn katsomaan kaikkea uusin silmin, ehkä "välimatkan päästä". Ehkä maailmassa onkin harmaita sävyjä. Huomenna on uusi päivä.

Linkkejä:

Suomen mielenterveysseuran Oiva-harjoitukset: http://www.oivamieli.fi/dashboard.php