sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Ajatukseni eivät ole totta!

Kaikki, mitä mielessä liikkuu, eivät ole oikein ja totta! Miksi tätä jankutetaan psykologiassa? Koska vaikka tämän olisi kuullut, se unohtuu helposti. Itseltäni ainakin jatkuvasti. Saamme muilta vastakaikua tai vahvistusta ajatuksillemme, mutta sekään ei tee niistä totta. Ne tuntuvat helposti ainoalta oikeilta todellisuuksilta ja nehän tavallaan ovat meidän todellisuutta. Mutta eivät totta. Monimutkaista?

Milä on totuus? Mistä tiedämme mikä on totta? Faktat ovat faktoja. Sen sijaan tunteet kuvaavat suhtautumista asiaan. Pahoja tunteita emme voi välttää ja ne pitää oppia hyväksymään. Oma paha tunne ei myöskään ole tarkkaan se, mitä on tapahtunut, eikä ennakoi tulevaa siten, kuin helposti ajattelemme. Kivussa tai muuten huonona hetkenä saatamme nähdä tulevaisuuden hyvinkin negatiivisena, mitä se ei usein ole. Tämä on luonnollista, mutta on tärkeää muistaa ajatusten rajallisuus! Ehkä voimme toimia toisin? 

Vedämme tunteiden perusteella liian nopeita johtopäätöksiä ja teemme ehkä nopeita ratkaisuja. Tämä on varmasti tuttua jokaiselle. Koska ajatukset ovat osa meitä, tuntuu vaikealta tehdä tilaa itsen ja ajatusten välille. Itse loukkaannun muille helposti, mutta en ole pitkävihainen. Loukkaantumisen hetkellä tai kipuisena maailmani on hyvin synkkä. Juuri tehdyt päätökset tuntuvat parin tunnin päästä naurettavilta. Maailma näyttää musta-valkoiselta, josta en harmaata löydä, vaikka tiedän sitä etsineeni sävyjä tuhansia kertoja.

Jos pystyy vaikeana hetkenä ajattelemaan yhtään selkeästi, pitäisi yrittää katsoa itseä välillä matkan päästä. Ikäänkuin tarkkailisimme esimerkiksi luontoa, voimme tarkkailla mielemme tapahtumia (tähän liittyen on olemassa hyvä harjoitus Suomen mielenterveysseuran sivuilla, linkki alla). Ei arvostellen, vaan toteamalla tilanne ja huomaamalla sen eri vivahteet. Itsensä jatkuva arvostelu syö voimavaramme hyvin äkkiä ja ajaa meitä negatiiviseen kierteeseen. Tässä voi miettiä, mitä joku ystävä tai muu läheinen sanoisi meille kyseisessä tilanteessa. Saisimme varmasti lohtua, ja miltä tilanne näyttäisi, kun katsoo sitä ulkopuolisin silmin?

Itse olen onnekas, koska minulla on puolisoni, joka on rakkaani, ystävä, lohduttaja, sparraaja, "perään katsoja", seuralainen.... Ja muita läheisiä. Ihmisiä, jotka välittävät. Kaikilla ei ole. Kuulin hiljattain, että kaikilla pitäisi olla neljä tukihenkilöä. En tosin tiedä tarkalleen, miten tukihenkilö määritellään. Ehkä sen voi itse määritellä.

Vaikeina päivinä ja pahimpina kipuhetkinä kuulen korvissani (ja usein konkreettisesti) puolisoni lempilauseen: "Huomenna on uusi päivä". Tämä yksinkertainen lause on kantanut minut monen hetken yli. Ajatusrata kulkee helposti suuntaan "Jos tänään on huono päivä, niin huomennakin on". Mutta tarvitseeko olla? Useinhaan näin ei käy. 

Välillä tuo puolisoni lauseen jankutus ärsyttää, mutta lause yksinkertaisuudessaan on ollut yllättävän toimiva. Tiedostan, että sen hetken ajatukseni eivät ole SE totuus. Ja että seuraavana päivänä ajattelen toisin ja pystyn katsomaan kaikkea uusin silmin, ehkä "välimatkan päästä". Ehkä maailmassa onkin harmaita sävyjä. Huomenna on uusi päivä.

Linkkejä:

Suomen mielenterveysseuran Oiva-harjoitukset: http://www.oivamieli.fi/dashboard.php

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti