sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Putosin työelämästä - mitä menetin, mitä sain?


TYÖKYVYTTÖMYYSELÄKKEELLE? 

Eläkepäätös ei tule yllättäen, mutta yllättää silti monet. Eläkehakemus laitetaan vireille, kun Kelan määrittämä määrä  sairaslomapäiviä on kulunut eikä työkyky ole palautunut. Kuitenkin myönteinen eläkepäätös on monelle isku vasten kasvoja.

Tein itse valituksen toisen perään ja lähetin hurjat pinot papereita. Silti päätös oli järkytys: mina - työkyvytön - ikuisesti.  Monien silmissä positiivinen päätös oli ”lottovoitto”. Työstä haaveilu käskettiin unohtamaan. Mutta voiko työelämän unohtaa? Mitä työnsä menettänyt oikeastaan menettää?

On tärkeää erottaa toiminta- ja työkyky toisistaan. Monelle ulkopuoliselle ja jopa sairastuneelle itselleen voi olla vaikea ymmärtää sitä, että pystyy tekemään paljon erilaisia asioita, mutta on silti kykenemätön tekemään omaa työtään. Sairastunut voi tuntea tai pelätä muiden ajattelevan hänen olevan laiska. Itse pidin pitkään itseäni laiskana, vaikka tiesin, etten pystynyt terveyden takia tekemään töitä. Joskus "laiskuuskompleksi" iskee vieläkin.

Työn merkitys ja mielekkyys

Työ on merkityksellinen monella tavalla. Työ yleensä tuo arvostusta itseensä. Se kasvattaa itsetuntoa ja antaa onnistumisen tunnetta. Työn puuttuminen pakottaa löytämään itsensä arvostuksen muualta. Kun kyse on työkyvyttömyydestä, on itsetunto helposti muutenkin koetuksella. Voi helposti tuntua siltä, että myös muiden (kin) arvostus on koetuksella. On opittava antamaan periksi ja uskomaan, että ihminen on arvokas ja voi saavuttaa paljon ilman työelämän saavutuksia ja statusta. On opittava nöyräksi, oman terveytensä vaalijaksi, mutta samalla sen lempeäksi ohjaajaksi. On tyydyttävä uuteen toimintakykyyn. Kuitenkin sen rajoissa tai rajoja kokeilemalla voi löytää paljon uutta. On tärkeää, että oppii näkemään ja hyväksymään itsensä sellaisena kuin nyt on. Entisen elämän kadehtiminen ei vie eteenpäin. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

Työn taloudellista merkitystä ei voi väheksyä, mutta sitä ei pidä myöskään liioitella. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, ettei raha ole monelle tärkein työmotivaation kohottaja. Työkyvyttömyystapauksessa työn taloudellinen merkitys usein korostuu, toimeentulo heikentyy kun tulot putoavat ja sairastaminen tuo uusia menoja. Raha huoletti minuakin, mutta työn muu merkitys meni reippaasti rahan edelle.

Työllä on tärkeä sosiaalinen merkitys. Usein työpaikalla on muita työntekijöitä ja työpäivään sisältyy kanssakäymistä työtovereiden ja/tai asiakkaiden kanssa. Työympäristössä tutustuu uusiin ihmisiin. Sosiaalinen kanssakäyminen ei rajoitu vain työhön, esimerkiksi lounastauolla läheisten työtovereiden kanssa keskustellaan muista asioista. Moni löytää myös töistä ystäviä tai jopa puolison.

Sairastumisella ja työn loppumisella saattaa olla erittäin suuri vaikutus ihmissuhteisiin. Olen itse hyvin sosiaalinen ihminen ja tällä sosiaalisuuden muutoksella oli suuri vaikutus. Kavereille ei voinut soitella päivällä, kun he olivat töissä, samoin tietysti puoliso. Hiljaisuus tuli kaveriksi. Myöhemmin olen tutustunut muihin, jotka eivät ole työelämässä, ja avustajat ovat myös tuoneet uutta sosiaalisuutta.

Työ tuo mukanaan tunteen, että kuuluu johonkin. Työntekijä kuuluu sosiaalisiin ryhmiin, mutta myös yhteen suurempaan ryhmään, yrityksen työntekijöihin. Voi tuntea olevansa yksi siinä joukossa, joka tekee yritykselle työtä. Työntekijä on osa yritystä. Tämän puuttuminen voi saada tuntemaan itsensä irralliseksi ja yksinäisemmäksi. Uusien ryhmien löytäminen on tärkeää. Vertaistukiryhmät ovat tästä hyvä esimerkki.
 
Työ tuo ja luo aikataulut sekä rytmin päivään. Useimpiin työpaikkoihin mennään ja lähdetään tiettyyn aikaan. Henkisen hyvinvoinnin kannalta on sanotaan olevan tärkeää, että päiviin saa myös rytmin ilman työtä, joka saattaa olla yllättävän suuri haaste monelle.” Kadehdin tietyllä tavalla perheellisiä, koska tämä on usein heille helpompaa - perheen päivärytmissä on pysyttävä. Kaikissa oppaissa varoitettaan "pyjamapäivistä", mutta itse olen sitä mieltä, että ne tekevät välillä hyvää ja mennään terveys edellä - jos pyjamaa ei saa vaihdettua tai jotain päivärytmiä noudatettua, ei se haittaa. Pääasia, että on mahdollisimman hyvä / oireeton olo. Tietysti jos hautautuu sängyn pohjalle kuukausiksi masentuneena, on hyvä, jos pystyy ravistamaan itseä ja nousemaan - vaikka muiden avulla.

Työ on itsessään saavutus. Monet opiskelevat saadakseen hyvän työpaikan. Oma asema ja työpaikka ovat elämän saavutuksia, jotka työntekijä on saanut itse aikaan ja josta voi olla ylpeä. Uudessa tilanteessa on opittava, että saavutukset voivat olla jotain aivan muuta. On opittava, että itsensä kehittäminen ei välttämättä näy ulospäin laajalle joukolle. Elämänarvot muuttuvat ja ”ulkoinen status” ei olekaan enää tärkeä.

Työn saavutukset ja ylennykset olivat olleet hyvin tärkeitä minulle ja meni todella pitkään ymmärtää, että päivän saavutus voi olla se, että pääsee sängystä ylös. Saavutukset eivät välttämättä ole enää sellaisia, mitä kaikki muut ymmärtäisivät saavutuksiksi. On opittava olemaan itse ylpeä itsestään ja iloittava saavutuksista, joita muut eivät välttämättä ymmärrä. Saavutukset eivät ole enää näkyviä, suuren joukon tiedossa olevia ja sellaisia, jotka vaikuttavat muiden arvostukseen. Arvostus tulee muualta ja muiden ihmisten taholta.
 
Työ tuo mahdollisuuksia kehittää itseään. Työssä opitaan uusia asioita. Pelkkä työ tuo mukanaan uusia haasteita useimmille ja lisäksi moni työnantaja kouluttaa työntekijöitään. Sairastunut voi tuntea ”polkevansa paikoillaan”. Kuitenkin monet niistä, joilla riittää voimia, ovat löytäneet harrastuksista tai muusta toiminnasta korviketta työlle. Tämä on ollut myös tapa kehittää itseään uudella tavalla. Itsensä kehittämisen tarkoitus liittyy lähemmin elämän laadun paranemiseen.
 
Työn puuttuminen / työkyvyttömyys
 
Miten sitten henkilö, joka ei enää pysty tekemään töitä paikkaa tällaisen tyhjiön? Miten hän aikatauluttaa päivänsä, korvaa työn sosiaalisuuden, miten saa itseltäni ja muilta arvostusta, miten kehittää itseään ja miten sopeutua taloudellisesti uuteen tilanteeseen? Mitä ovat saavutukset työn ulkopuolella?
Itsensä arvostaminen, lempeys ja myötätunto itseään kohtaan ovat tärkeitä. Itsetunnon ylläpitäminen tilanteessa, jossa toimintakyky on laskenut ja työ jäänyt pois, on haasteellista ja sen eteen on usein tehtävä paljon töitä.
 
Työn korvaaminen
 
Työn korvaaminen ja omien vahvuuksien löytäminen työelämän ulkopuolelta tuo vastapainoa työn puuttumiselle. Useimmilla ihmisillä on paljon osaamista, jota työpaikalla ei osata tai pystytä käyttämään hyödyksi. Lehdissä on lukemattomia kertomuksia ihmisistä, jotka jossakin vaiheessa elämää pidemmän uran jälkeen vaihtavat hyvin erilaiseen ammattiin tai lähtevät kouluttautumaan erilaiselle, uudelle alalle.
 
Näiden eri taitojen tai intressialueiden tunnistaminen on tärkeää. Jokin näistä voi muodostua olennnaiseksi osaksi elämää, kun normaalin työn tekeminen on mahdotonta. Uusi tilanne voi olla tilaisuus tehdä tai tutustua johonkin, johon aiemmin ei ole ollut aikaa. Ehkä ei ole ollut aikaa edes tunnistaa itsessään taitoa tai kiinnostuksen kohteita, jotka eivät ole tai tulleet ajankohtaiseksi. Joillekin tämä voi merkitä puutarhan hoitoon perehtymistä, uuden kielen opettelua, kirjoittamista, uusien käden taitojen opettelua jne. Kun kaikki paljon aikaa vielä tekeminen ei ole sidottu rahaan tai elannon hankkimiseen, on tällainen tilaisuus oiva tapa tehdä toimintakyvyn rajoissa olevia uusia asioita. Eri asioita voi tehdä eri tasolla ja terveydentilaan sopivalla tavalla. Kannattaa miettiä, mitä uutta voi oppia ja kehittää itseään uudella tavalla.
 
Mitä hyvää?

Moni kertoo tutustuneensa itseensä uudella tavalla sairastumisen ja työkyvyttömyyden kautta. On ihmisiä, jotka jäävät katkeriksi, mutta on myös niitä, jotka myöhemmin ovat jopa iloisia elämänmuutoksestaan. Elämän arvot muuttuvat ja elämästä voi löytyä uusia, arvokkaita puolia. Itselleen eläminen on yksi tärkeä saavutus. Sairastunut voi oppia arvostamaan elämää uudella tavalla. Uuden elämän yksi suurimmista muutoksista on sen kiireettömyys.

Työn asioihin liittyvät uudet taidot väistyvät niiden tieltä, jotka aidosti lisäävät omaa hyvinvointia ja onnellisuutta. Ehkä tämä onkin mahdollisuus vihdoinkin tehdä asioita, joihin ei ole ole aiemmin ollut aikaa? Ehkä työn väistyminen oma onnellisuuden kehittämisen tieltä onkin tilanteessa hyvä asia.
 
Putosin - ja kiipesin?

Itselleni työ oli aina hyvin tärkeä. Halusin pärjätä yhtä hyvin kuin terveet ja tein aina vain enemmän töitä. Kun jäin osatyökyvyttömyyseläkkeelle, loppujen töiden tekemiseen ei palkattu toista ja yritin saada  nekin tehtyä. Puolen vuoden päästä jouduin jäämään kokonaan pois. Aina oli tärkeää pärjätä, näyttää itselle ja muille.
 
Putosin tyhjän päälle. "Onneksi" olin niin kipeä, että aikaa meni lepäämiseen ja oli jossain määrin helppo ymmärtää, että työnteko oli mahdotonta, tietyllä tasolla helppo ymmärtää ja silti häpesin sitä. Ajattelin, mitä vastaan ihmisille, kun he kysyvät mitä teen työkseni ja mitä kaikki ajattelevat. Pitävätkö laiskana. Raha huoletti. Tunsin, että olen yhteiskuntakelvoton. Verovarojen kuluttaja niiden kasvattajan sijaan.

Nyt kun aikaa on kulunut, voin rehellisesti sanoa, että olen saanut uuden arvomaailman, uusia ystäviä ja löytänyt tavan etsiä pieniä iloja arjesta ja  huomaamaan asioita, joihin en ennen ehtinyt kiinnittää mitään huomiota. Olen löytänyt uusia harrastuksia ja oppinut uutta. Nyt tärkeintä on maineen ja rahan sijaan ihmissuhteet, terveys, kyky tehdä pieniä asioita ja nauttia niistä. Jokainen elämän hetki on arvokas.
 
Yksi tuttuni sanoi ennen omaa eläköitymistäni, että hänellä meni seitsemän vuotta työkyvyttömyyden hyväksymiseen. Itse en osaa sanoa, koska olen sen hyväksynyt tai olenko kokonaan hyväksynyt vieläkään (seitsemän vuoden jälkeen). Olin välillä aktiivisena muutamassa yhdistyksessä ja yritin joitakin silloin sopivia liikuntamuotoja. Olen löytänyt kotona tehtävää pienimuotoista työtä, jolla ei ole rahallista merkitystä, mutta olen joutunut opettelemaan paljon uutta. Olen yrittänyt oppia, että tärkein työni on kuitenkin itsestäni huolen pitäminen.

Tätä kirjoittaessani makaan likaisessa pyjamassani sängyssä iltapäivällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Sopeutumisen ja hyväksymisen kivinen tie

Todellisuuden tunnustaminen on ainoa vaihtoehto

Tapio Ojala kirjoittaa artikkelissaan "Kroonisen kivun sietämätön hyväksyntä" kroonisesta kivusta: "Mitä enemmän ihmiset taistelevat kroonisen kipun kontrolloimiseksi, sitä enemmän he tuntevat kipua. Kivun hyväksyntä sen sijaan vähentää kipua, mutta prosessi voi viedä lähes vuoden. Kipu on lopulta osa itseä, jota ei tarvitse yrittää muuttaa."

Suomen migreeniyhdistyksen Päänsörky-lehden 2/2013 artikkelissa "Kroonisen kivun hyväksyminen" Ojala sanoo, että kipukroonikoiden terapiassa siirrytään kamppailusta kontrolloida kipua kohti elämää jollaista on halunnut elää kivusta huolimatta. Tämä on mielenkiintoinen näkökanta. Voisimmeko todella miettiä kivun keskellä minkälaista elämää haluaisimme viettää ilman kipua? Ja vielä pyrkiä siihen? Meillä jokaisella on elämänarvomme, joiden mukaan voimme elää kivusta huolimatta.

Kipua ei varsinaisesti voi hallita, mutta voimme vaikuttaa siihen ja erityisesti miten selviämme kivun kanssa. Kipua emme voi myöskään välttää, mutta siihen liittyvää kärsimystä voimme yrittää pienentää kaikin keinoin. Tärkeää on itse huomata, mitkä asiat vaikuttavat kipuun.

Hyväksymisen tie

Inhoan elämään liittyvissä asioissa sanaa prosessi. Puhutaan kuitenkin hyväksymisen prosessista, tiestä, joka kuljemme kohti hyväksymistä. Hyväksymisen prosessi on monitahoinen ja vaikea. Professori Raimo Lappalainen sanoo Oiva mieli - harjoitusten yhteydessä, ettei hyväksyminen ole looginen ja järjellinen tapahtuma, mikä tekee siitä vaikean. Kontrollin vastakohta on päästää irti. Se, mitä tapahtuu, saa tapahtua. Hyväksyminen on lähtökohta muutokselle.

Ojalan Päänsärky-lehden artikkelissa on käyty läpi kroonisen kivun hyväksymisprosessin kuusi eri vaihetta. Artikkelista voi lukea ja miettiä missä vaiheessa on vai onko oma prosessi kulkenutkaan tämän kaavan mukaan. 

Kivun lisäksi sairastuessa tulee vastaan monen muunkin asian ja muutoksen hyväksyminen ja sopeutuminen uusiin olosuhteisiin, uuteen elämään.

Kivulle saa olla vihainen!

Hyväksymisestä huolimatta jokaiselle tulee negatiivisia tunteita. Kivulle saa olla vihainen, raivota. Sairaus ei ole rangaistus eikä ansaittu. Itku saattaa auttaa. Jatkuva negatiivinen ajattelu kivusta vie kuitenkin pohjaa hyväksymiseltä. Niillä, joilla kivun määrä vaihtelee, on selvää, että huonompia hetkiä ja päiviä tulee. Jos näitä pelkää tai niistä jatkuvasti pettyy kivun pahetessa, ei ole vielä hyväksynyt sairauden luonnetta. Ajoittain petymme varmasti kaikki.

Kipu voi olla ”raju” ja pelottava, mutta etukäteen pelkääminen tuplaa kivun syömän negatiivisen ajan ja energian. Useille tämä vaatii pidemmän ajan tottumisen tilanteeseen. On myös hyvä miettiä, miten voi etukäteen valmistautua tällaisiin hetkiin niin, että niiden fyysinen ja psyykkinen vaikutus olisi mahdollisimman pieni.

Mitä vähemmän kipua ajattelee, sitä vähemmän sille antaa valtaa. Kaikki, mikä vie ajatuksia muualle, on kullan arvoista. Se, mitä voi kivulle tehdä, pitää tehdä. Itse uskon, että jokainen kroonisen kivun kanssa elävä on oikeutettu hyvään ja toimivaan kipulääkitykseen. Sellaiseen, joka mahdollistaa tilanteen huomioon ottaen mahdollisimman hyvän toimintakyvyn. Ei auta ketään jos jäämme sänkypotilaaksi kun kuitenkin voisimme omalla yrittämisellä ja hyvällä lääkityksellä päästä hyviin tuloksiin ja elää ihmisarvoista elämää. Toisaalta rinnalla kulkee aina lääkkeettömät keinot, jotka jokaisella on omansa. Näitä olen käsitellyt aiemmassa blogissani.

Ojala mainitsee kivun hyväksymisen positiivisina seuraumuksina mm. vähemmän kipua ja kipuun liittyvää ahdistusta, fyysinen ja pyykkinen toimintakyvyn paranemisen, unen tarpeen vähenemisen ja mielialan paranemisen. Kun kipuun kiinnittää vähemmän huomiota, paranee keskittyminen arkeen ja motivatio arjen askareita kohtaan. Energiaa ei myöskään kulu siihen, että kipuun etsitään koko ajan apua. Luonnollisesti tarvittava apua ja sopiva lääkitys on löydettävä, mutta monilla kipu on ikuinen, jonka hoitoon pitää löytää myös itse keinoja.

Useimmat löytävät sopivan tien yhdistellen lääkkeettömiä keinoja ja lääkkeitä kivun kanssa elämiseen. Toiset puhuvat kivun sietokyvyn nostamisesta ja toiset siitä, miten oppii köyttämään lääkkeitä hyvin esimerkiksi kipukohtauksia ennakoiden. 

Ojalan mukaan oleellista on, ettei jää yksin ja mieti, miten ja mistä kipu alkoi, mitkä tekijät aiheuttivat sen ja miten terveydenhuolto tai joku muu voi poistaa kivun. Katse pitäisi suunnata itseen ja omiin voimavaroihin: mitä itse voin tehdä?

Oma tieni kohti kivun hyväksyntää 

Sairaus on tuonut minullekin paljon jättimuutoksia. Pitkään pakenin asiaa. Kuin kilpikonna piilotin pääni kuoren sisään, mutta lopulta oli tultava ulos ja kohdattava todellisuus. 

Kohtasin siis joukon mammuttimuutoksia: koko terveys, työ, asunto, harrastukset ja ihmissuhteet. Elämään astui KIPU. Melkein koko elämä oli myllerryksessä. Kävelylenkit vaihtuivat pikkuhiljaa tv:n katseluun. Sosiaalinen elämä kutistui pieneksi rusinaksi, jonka voisi tunkea taskun pohjalle. Tunsin ja tunnen itseni välillä vain laiskaksi ja veteläksi. Turrutetussa tilassa vaeltavaksi kehoksi. Turtuneisuuden läpi pisti ja pistää edelleen kipu. Ja tunteet. Tilanne on tullut liiankin tutuksi ja muistutan itseäni, että kyse ei ole laiskuudesta. Tilanteeni on nyt mitä on. Se pitää vain hyväksyä.

On eri asia sopeutua hiljalleen tapahtuvaan muutokseen kuin elämänmuutokseen isolla E:llä, yht'äkkiä tapahtuvaan muutokseen. Omani tapahtui tavallaan pikkuhiljaa ja kuitenkin niin nopeasti. Kivi vieri vuorenrinnettä, välillä pysähtyi, välillä vieri hitaasti, mutta niin pian oli pohjalla. Vai onko pohjaa vielä näkyvissäkään? Jos ei, en haluaisikaan sitä nähdä. Olkoon se jossankin.

Työ vaihtui kotona oloon. Se vaati suurta sopeutumista. Työllä on paljon merkityksiä; raha ei ole suurin. Päivisin tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen vaihtui avustajan kanssa keskusteluihin. Kaikki ystäväni olivat töissä. En silloin tuntenut muita sairaslomalaisia tai eläkeläisiä. 

Mutkien kautta asunnon vaihto osoittautui hyväksi. Rakastuin uuteen asuntoon ja teimme siitä mahdollisimman mieleisen. Pelkkä seinien väri ilahduttaa minua edelleen päivittäin - seitsemän vuoden jälkeenkin.

Pyörätuoli on yksi suurimmista muutoksista. Vaikka en joudu olemaan siinä koko ajan, siihen istuminen oli aluksi yhtä henkistä tuskaa. Vaikka sen hyöty oli kiistaton, vihasin pitkään hetkiä siinä. Nyt se on luonnollinen, vaikkakin ikävä osa elämää. 

Jumppa vaihtui joogaksi ja lopulta kotijumpaksi. Kaipaan vieläkin rytmistä liikettä musiikin tahtiin ja kadun, etten koskaan opetellut tanssimaan, kun se oli mahdollista. Mutta katuminen ja menneisyyden sureminen vievät energiaa tästä päivästä ja tuostakin tunteesta yritän päästä eroon. Kuitenkin voin kuunnella musiikkia ja liikkua sen tahtiin - miten milloinkin pystyn.

Kipuun sopeutuminen on oma tarinansa. Luulin pitkään, että taistelemalla vastaan pidän mieleni mahdollisimman positiivisena. Sitten oivalsin, miten paljon kuluu energiaa taistelemiseen ja että kipu tulisi olemaan elämänkumppanini loppuelämän ajan. Ei auttanut muu kuin "toivottaa tervetulleeksi" uusi elämänkumppani tai ainakin opetella elämään sen kanssa. Siinä on ollut tekemistä! Enkä voi sanoa olevani vieläkään mestari.

Mielestäni olen realisti. Ja kuitenkaan en ole. Kerta toisensa jälkeen teen ruusuisia suunnitelmia ja muiden pitää pudottaa minut maan päälle. Kuvittelen pystyväni tekemään niin paljon. Kipu ja muut oireet vaihtelevat eri päivien ja joskus jopa minuuttien välillä. Hyvänä päivänä uuvutan itseni - haluan tehdä kaiken, mitä en huonona pävänä pysty tekemään. Joka kerta teen saman. Tai ehkä hyvät hetket ovat sen arvoisia? Itse olen sitä mieltä, että ne ovat. Ehdottomasti. Niiden muistelusta saan voimaa.

Nyt kuvittelen, että olen suurimpaan osaan sopeutunut. Ja useimmiten olenkin. Mutta on hetkiä ja HETKIÄ. Yritän elää tätä päivää, tätä hetkeä. Se on osoittaitunut parhaimmaksi reseptiksi. Huonona hetkenä tiedän, että parempia tulee aina ja olen edellisistäkin selvinnyt. Tulevaisuutta en jaksa murehtia.



*********

Lisätietoa ja lähteet:

Tapio Ojala: Kivun sitämämätön hyväksyntä, Kuntoutus 3/2008, 34-44, http://www.kuntoutusportti.fi/data/attachments/kuntoutus-lehden_artikkelit/2008/3-08-ojala-krooninen-kipu.pdf

Tapio Ojala: Kroonisen kivun hyväksyminen, Suomen mikreeniyhdistys, Päänsärky-lehti 2/2013, s 17-19 
http://www.migreeni.org/Pdf/lehdet/0213.pdf

http://oivamieli.fi/hyvaksyva_mieli_intro.php

http://paistaaseaurinkokipukasaankin.blogspot.fi/2014/10/sattuu-mika-avuksi.html