Sopeutumisen ja hyväksymisen kivinen tie

Todellisuuden tunnustaminen on ainoa vaihtoehto

Tapio Ojala kirjoittaa artikkelissaan "Kroonisen kivun sietämätön hyväksyntä" kroonisesta kivusta: "Mitä enemmän ihmiset taistelevat kroonisen kipun kontrolloimiseksi, sitä enemmän he tuntevat kipua. Kivun hyväksyntä sen sijaan vähentää kipua, mutta prosessi voi viedä lähes vuoden. Kipu on lopulta osa itseä, jota ei tarvitse yrittää muuttaa."

Suomen migreeniyhdistyksen Päänsörky-lehden 2/2013 artikkelissa "Kroonisen kivun hyväksyminen" Ojala sanoo, että kipukroonikoiden terapiassa siirrytään kamppailusta kontrolloida kipua kohti elämää jollaista on halunnut elää kivusta huolimatta. Tämä on mielenkiintoinen näkökanta. Voisimmeko todella miettiä kivun keskellä minkälaista elämää haluaisimme viettää ilman kipua? Ja vielä pyrkiä siihen? Meillä jokaisella on elämänarvomme, joiden mukaan voimme elää kivusta huolimatta.

Kipua ei varsinaisesti voi hallita, mutta voimme vaikuttaa siihen ja erityisesti miten selviämme kivun kanssa. Kipua emme voi myöskään välttää, mutta siihen liittyvää kärsimystä voimme yrittää pienentää kaikin keinoin. Tärkeää on itse huomata, mitkä asiat vaikuttavat kipuun.

Hyväksymisen tie

Inhoan elämään liittyvissä asioissa sanaa prosessi. Puhutaan kuitenkin hyväksymisen prosessista, tiestä, joka kuljemme kohti hyväksymistä. Hyväksymisen prosessi on monitahoinen ja vaikea. Professori Raimo Lappalainen sanoo Oiva mieli - harjoitusten yhteydessä, ettei hyväksyminen ole looginen ja järjellinen tapahtuma, mikä tekee siitä vaikean. Kontrollin vastakohta on päästää irti. Se, mitä tapahtuu, saa tapahtua. Hyväksyminen on lähtökohta muutokselle.

Ojalan Päänsärky-lehden artikkelissa on käyty läpi kroonisen kivun hyväksymisprosessin kuusi eri vaihetta. Artikkelista voi lukea ja miettiä missä vaiheessa on vai onko oma prosessi kulkenutkaan tämän kaavan mukaan. 

Kivun lisäksi sairastuessa tulee vastaan monen muunkin asian ja muutoksen hyväksyminen ja sopeutuminen uusiin olosuhteisiin, uuteen elämään.

Kivulle saa olla vihainen!

Hyväksymisestä huolimatta jokaiselle tulee negatiivisia tunteita. Kivulle saa olla vihainen, raivota. Sairaus ei ole rangaistus eikä ansaittu. Itku saattaa auttaa. Jatkuva negatiivinen ajattelu kivusta vie kuitenkin pohjaa hyväksymiseltä. Niillä, joilla kivun määrä vaihtelee, on selvää, että huonompia hetkiä ja päiviä tulee. Jos näitä pelkää tai niistä jatkuvasti pettyy kivun pahetessa, ei ole vielä hyväksynyt sairauden luonnetta. Ajoittain petymme varmasti kaikki.

Kipu voi olla ”raju” ja pelottava, mutta etukäteen pelkääminen tuplaa kivun syömän negatiivisen ajan ja energian. Useille tämä vaatii pidemmän ajan tottumisen tilanteeseen. On myös hyvä miettiä, miten voi etukäteen valmistautua tällaisiin hetkiin niin, että niiden fyysinen ja psyykkinen vaikutus olisi mahdollisimman pieni.

Mitä vähemmän kipua ajattelee, sitä vähemmän sille antaa valtaa. Kaikki, mikä vie ajatuksia muualle, on kullan arvoista. Se, mitä voi kivulle tehdä, pitää tehdä. Itse uskon, että jokainen kroonisen kivun kanssa elävä on oikeutettu hyvään ja toimivaan kipulääkitykseen. Sellaiseen, joka mahdollistaa tilanteen huomioon ottaen mahdollisimman hyvän toimintakyvyn. Ei auta ketään jos jäämme sänkypotilaaksi kun kuitenkin voisimme omalla yrittämisellä ja hyvällä lääkityksellä päästä hyviin tuloksiin ja elää ihmisarvoista elämää. Toisaalta rinnalla kulkee aina lääkkeettömät keinot, jotka jokaisella on omansa. Näitä olen käsitellyt aiemmassa blogissani.

Ojala mainitsee kivun hyväksymisen positiivisina seuraumuksina mm. vähemmän kipua ja kipuun liittyvää ahdistusta, fyysinen ja pyykkinen toimintakyvyn paranemisen, unen tarpeen vähenemisen ja mielialan paranemisen. Kun kipuun kiinnittää vähemmän huomiota, paranee keskittyminen arkeen ja motivatio arjen askareita kohtaan. Energiaa ei myöskään kulu siihen, että kipuun etsitään koko ajan apua. Luonnollisesti tarvittava apua ja sopiva lääkitys on löydettävä, mutta monilla kipu on ikuinen, jonka hoitoon pitää löytää myös itse keinoja.

Useimmat löytävät sopivan tien yhdistellen lääkkeettömiä keinoja ja lääkkeitä kivun kanssa elämiseen. Toiset puhuvat kivun sietokyvyn nostamisesta ja toiset siitä, miten oppii köyttämään lääkkeitä hyvin esimerkiksi kipukohtauksia ennakoiden. 

Ojalan mukaan oleellista on, ettei jää yksin ja mieti, miten ja mistä kipu alkoi, mitkä tekijät aiheuttivat sen ja miten terveydenhuolto tai joku muu voi poistaa kivun. Katse pitäisi suunnata itseen ja omiin voimavaroihin: mitä itse voin tehdä?

Oma tieni kohti kivun hyväksyntää 

Sairaus on tuonut minullekin paljon jättimuutoksia. Pitkään pakenin asiaa. Kuin kilpikonna piilotin pääni kuoren sisään, mutta lopulta oli tultava ulos ja kohdattava todellisuus. 

Kohtasin siis joukon mammuttimuutoksia: koko terveys, työ, asunto, harrastukset ja ihmissuhteet. Elämään astui KIPU. Melkein koko elämä oli myllerryksessä. Kävelylenkit vaihtuivat pikkuhiljaa tv:n katseluun. Sosiaalinen elämä kutistui pieneksi rusinaksi, jonka voisi tunkea taskun pohjalle. Tunsin ja tunnen itseni välillä vain laiskaksi ja veteläksi. Turrutetussa tilassa vaeltavaksi kehoksi. Turtuneisuuden läpi pisti ja pistää edelleen kipu. Ja tunteet. Tilanne on tullut liiankin tutuksi ja muistutan itseäni, että kyse ei ole laiskuudesta. Tilanteeni on nyt mitä on. Se pitää vain hyväksyä.

On eri asia sopeutua hiljalleen tapahtuvaan muutokseen kuin elämänmuutokseen isolla E:llä, yht'äkkiä tapahtuvaan muutokseen. Omani tapahtui tavallaan pikkuhiljaa ja kuitenkin niin nopeasti. Kivi vieri vuorenrinnettä, välillä pysähtyi, välillä vieri hitaasti, mutta niin pian oli pohjalla. Vai onko pohjaa vielä näkyvissäkään? Jos ei, en haluaisikaan sitä nähdä. Olkoon se jossankin.

Työ vaihtui kotona oloon. Se vaati suurta sopeutumista. Työllä on paljon merkityksiä; raha ei ole suurin. Päivisin tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen vaihtui avustajan kanssa keskusteluihin. Kaikki ystäväni olivat töissä. En silloin tuntenut muita sairaslomalaisia tai eläkeläisiä. 

Mutkien kautta asunnon vaihto osoittautui hyväksi. Rakastuin uuteen asuntoon ja teimme siitä mahdollisimman mieleisen. Pelkkä seinien väri ilahduttaa minua edelleen päivittäin - seitsemän vuoden jälkeenkin.

Pyörätuoli on yksi suurimmista muutoksista. Vaikka en joudu olemaan siinä koko ajan, siihen istuminen oli aluksi yhtä henkistä tuskaa. Vaikka sen hyöty oli kiistaton, vihasin pitkään hetkiä siinä. Nyt se on luonnollinen, vaikkakin ikävä osa elämää. 

Jumppa vaihtui joogaksi ja lopulta kotijumpaksi. Kaipaan vieläkin rytmistä liikettä musiikin tahtiin ja kadun, etten koskaan opetellut tanssimaan, kun se oli mahdollista. Mutta katuminen ja menneisyyden sureminen vievät energiaa tästä päivästä ja tuostakin tunteesta yritän päästä eroon. Kuitenkin voin kuunnella musiikkia ja liikkua sen tahtiin - miten milloinkin pystyn.

Kipuun sopeutuminen on oma tarinansa. Luulin pitkään, että taistelemalla vastaan pidän mieleni mahdollisimman positiivisena. Sitten oivalsin, miten paljon kuluu energiaa taistelemiseen ja että kipu tulisi olemaan elämänkumppanini loppuelämän ajan. Ei auttanut muu kuin "toivottaa tervetulleeksi" uusi elämänkumppani tai ainakin opetella elämään sen kanssa. Siinä on ollut tekemistä! Enkä voi sanoa olevani vieläkään mestari.

Mielestäni olen realisti. Ja kuitenkaan en ole. Kerta toisensa jälkeen teen ruusuisia suunnitelmia ja muiden pitää pudottaa minut maan päälle. Kuvittelen pystyväni tekemään niin paljon. Kipu ja muut oireet vaihtelevat eri päivien ja joskus jopa minuuttien välillä. Hyvänä päivänä uuvutan itseni - haluan tehdä kaiken, mitä en huonona pävänä pysty tekemään. Joka kerta teen saman. Tai ehkä hyvät hetket ovat sen arvoisia? Itse olen sitä mieltä, että ne ovat. Ehdottomasti. Niiden muistelusta saan voimaa.

Nyt kuvittelen, että olen suurimpaan osaan sopeutunut. Ja useimmiten olenkin. Mutta on hetkiä ja HETKIÄ. Yritän elää tätä päivää, tätä hetkeä. Se on osoittaitunut parhaimmaksi reseptiksi. Huonona hetkenä tiedän, että parempia tulee aina ja olen edellisistäkin selvinnyt. Tulevaisuutta en jaksa murehtia.



*********

Lisätietoa ja lähteet:

Tapio Ojala: Kivun sitämämätön hyväksyntä, Kuntoutus 3/2008, 34-44, http://www.kuntoutusportti.fi/data/attachments/kuntoutus-lehden_artikkelit/2008/3-08-ojala-krooninen-kipu.pdf

Tapio Ojala: Kroonisen kivun hyväksyminen, Suomen mikreeniyhdistys, Päänsärky-lehti 2/2013, s 17-19 
http://www.migreeni.org/Pdf/lehdet/0213.pdf

http://oivamieli.fi/hyvaksyva_mieli_intro.php

http://paistaaseaurinkokipukasaankin.blogspot.fi/2014/10/sattuu-mika-avuksi.html