Siisti koti vai kivuttomampi olo?

Luin artikkelin, jossa erilaiset naiset kertoivat kokemuksiaan ja tapojaan kodin siisteyden suhteen. Jotkut sanoivat, että siivoaminen ja leipominen ovat terapeuttista, ja sinä aikana voi tehdä vaativaakin ajatustyötä. Joidenkin mielestä nainen ei voi saamaan aikaan tehdä vaativaa työtä, hoitaa lapsia ja pitää kodin puhtaana. Jostakin pitää tinkiä. Ja se on puhtaus.

Kun jäin töistä kotiin (=sairauslomalle ja myöhemmin työkyvyttömyyseläkkeelle), ajattelin,  että kodin on oltava aina siisti, ruoka tehtynä ja kaikki hoidettu, koska olen KAIKET PÄIVÄT KOTONA. Olisihan outoa, etten saisi mitään aikaiseksi. LAISKA. SAAMATON. Mitä ihmiset ajattelisivat? Ajattelin sitä, mitä muut ajattelisivat, mutta ongelma oli myös se, miten itse sopeudun siihen, etten saa mitään "konkreettista" aikaan. Olenhan VAIN KOTONA.

Jos tuli vieraita, oli tämä erityisen tärkeää. Kodin piti olla todella siisti ja ruuan hyvää. Vieraille esitin vielä mahdollisimman kivutonta, sairastaminen hävetti. Minä, parhaassa työiässä oleva olin vaan kotona, ENKÄ TEHNYT MITÄÄN.

Sairasloma on väärä sana. Sairastaminen on kokopäivätyötä. Minulla ei ole lapsia, eikä enää uraa työelämän kannalta. Mutta minulla on itseni, josta pitää huolta ja omat tärkeät asiat ja ihmiset. Vajaakuntoinen, hoidon tarpeessa oleva ruumis ja mieli.

Onko kotini nykyisin siisti? Olen sopeutunut osin pakostakin tilanteeseen, mutta edelleen minua häiritsee sotku. Olen toivoton tapaus. Luojan kiitos avustajista! Silti edelleen yritän itse liikaa. Ja se kostautuu. Mutta voi sitä riemua, kun näen siistin kohdan, jonka olen ITSE siivonnut!!!!

Kesällä olen ilman avustajia veneessä (veneilen sisulla niin kauan kun veneeseen pääsen hyvänä hetkenä). Yritän tehdä siedätyshoitoa. Katson pölyä tekemättä sille mitään. Ja onnittelen itseäni.

Siivoushetki vaatii lepoa etukäteen ja jälkikäteen. Parhaimmillaan se on hyötyliikuntaa, pahimmillaan pilaa pävän jos ei toisenkin. Eikä vain minun. Olen silloin täysin hoidettava sänkypotilas. 

Uudet avustajat tai sijaiset vaativat mielestäni etukäteissiivousta. Hävettää päästää heitä likaiseen kotiin. Mieheni ja mieleni sanovat, että juuri sen vuoksi tarvitsen avustajan, kun EN voi siivota, mutta silti yritän. Kerran sanoin sijaiselle häpeillen, että täällä on kauhea kaaos. Hän katsoi keittiötä inhoten ja sanoi: "Niin on!". Mutta aloitti siivoamisen ja minä menin lepäämään. Toiseen huoneeseen, omaan rauhaan. Häpeillen, ainakin vähän.

Joidenkin avustajien kanssa on kodinhoidossa ollut omat haasteensa, kun jokainen pieni kodinhoidon askare on pitänyt erikseen pyytää. Oma energia ei riitä tähän selittämiseen ja teen itse. Ja kärsin...

Kun mieheni ripustaa pyykit, haluan ripustaa ne uudelleen. Ripustan, jos pystyn ja jos pääsen loppuun asti ilman että hänen pitää hakea minut pyörätuolilla pois, kun en pysty liikkumaan. Eihän pyykit VOI olla (minun mielestäni) väärällä tavalla ripustettuina! Nehän jäävät ryppysiksi (vaikka avustaja silittäisikin ne, jos ne oikeasti sattuisivat jäämään ryppyisiksi). Ne näyttävät väärin ripustetuilta. "Huutavat" uudelleen ripustamista.

Haikeana muistelen, kun pystyin tekemään itse kaikki siivousaskareet. Kun pystyin imuroimaan silloin, kun minusta oli tarve. Ripustamaan ja silittämään lakanat! 

Rakastan oma-aloitteisia avustajia, jotka siivoavat heti kun havaitsevat sen tarvetta. Ovat ahkeria. Ymmärtävät, että vaikka näyttäisi joskus siltä että itse pystyn, niin EN PYSTY.

Ehkä se päivä koittaa jolloin siedätyshoito toimii joka paikassa ja opin läksyni. Hoitamaan itseäni.

Ihmisten käsityksistä sairaista ja kotona olevista ihmisistä oli hyvä kirjoitus http://www.potilaanlaakarilehti.fi/potilaan-aani/odotuksia-ja-oletuksia/#.U8GYWcIg85t