Kipulääkitys on kipukroonikolle hyvin henkilökohtainen asia. Hänen elämänlaatu ja mahdollisuus suhteellisen normaaliin elämään riippuvat siitä. On tietysti paljon lääkkettömiä keinoja, mutta ne harvalla yksin riittävät.
On helppo kritisoida potilasta lääkkeiden käytöstä, mutta tilalle on tuskin tarjota muuta. Opiaattien käyttäjillä on lähes poikkeuksetta kokeiltu tai on käytössä psyykelääkkeet kipukynnystä nostamassa tai kipuun liittyvän masennuksen hoidossa.
Usein opiaattien käyttäjä saa lääkäreiltä negatiivista palautetta lääkkeiden käytöstä. Kaikki eivät suostu kirjoittamaan tai uusimaan niitä. Kuten yksi lääkäri kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosastolla, lääkäriltä vaaditaan tänä päivänä rohkeutta, jos hän niitä kirjoittaa.
Uskon, että hyvin harva kivusta kärsivä käyttää näitä päihdetarkoituksessa. Lääkkeiden vaikutus kivun poiston lisäksi on ikävä. On totta, että ne koukuttavat. Jotkut joutuvat käyttämään niitä jatkuvasti, mutta kaikki eivät edes käytä niitä säännöllisesti vaan selvitäkseen niistä helvetillisistä hetkistä, joita kipu voi pahimmillaan tuoda. Silti hekin saavat syytökset ja narkkarin maineen. Kun tämä "maine" on jollain tavoin tuotu esiin sairaskertomuksissa, kaikki lääkärit vaivaan katsomatta saattavat katsoa asiakseen huomautta asiasta. Tämä on kivusta kärsivälle hyvinkin raskasta.
Kipupolille ei moni pääse. Yllättävää on, että monen lähete palautuu saatesanoin "ei opiaatteja". Lähettävän lääkärin vastaanotolla on epätietoisen potilaan lisäksi epätietoinen lääkäri.
Opiaateilla on paljon huonoja sivuvaikutuksia. Niin on kaikilla lääkkeillä. Aina on punnittava hyöty ja haitat - miten vaakakuppi asettuu. Eikä ainoastaan lääkärin, vaan myös potilaan mielestä. Jossain sanotaan hienosti, että hoidosta päätetään yhdessä. Laissa puhutaan yhteisymmärryksestä. Mielestäni jokaisella on oikeus mahdollisimman hyvään elämään.
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785
Kipukroonikko ja pitkäaikaissairas löytää onnen tunteet ja positiiviset jutut aivan eri asioista kuin terveet ja sen oppiminen onkin valtava haaste. Ennen itse sain onnen tunteet pitkistä pyörä/juoksu lenkeistä,siitä että pyöräilin 120kilometriä ja tulin hyväkuntoisena kotiin ja suihkuun...aivoista erittyi endronfiini coctail joka veti vertoja hyvälle seksille. Nautin perheen kanssa vaellus retkistä tunturiin tai 14 tunnin työpäivistä rahtarina, nautin fyysisen rasituksen tuomasta hyvänolontunteesta. Kun sairastuin ja menetin kyvyn urheilla,oli vieroitusoireet valtavat ja niitä kesti vuosia. Korvaavaksi tekemiseksi löysin kirjoittamisen joita on julkaistu lehdissä, vertaistuen jolla voin auttaa sairastuneita ja kokemattomia ettei heidän tarvitsisi tiedonjyväsiä kerätä sieltä täältä vaan voin olla tukihenkilönä, saan onnentunteita elokuvista ja kirjoista,hiljaisuudesta.... Ennen piti olla säpinää ja aktiviteettejä valtavasti,nyt rakastan istua meren rannassa ja kuunnella meren kohinaa,rakastan istua ikkunan edessä ja katsoa kun jäniksen poikanen leikkii pihallamme. Olen iloinen kun joku harvoista ystävistäni on laittanut sähköposttia,muistanut minua :) Haasteita saan jokaiselta terveeltä koska he ei ymmärrä että elän kipujen ja sairauksien kautta ja vain niiden kautta,halusin tai en...yleensä en. Kivut sanelee milloin herään tai milloin haen postin tai käyn kaupassa,en mene shoppailee mielihalusta koska jokainen kauppareissu tuo mukanaan kivut joista toipuminen voi kestää vuorokausia.Kivut sanelee osallistunko häihin ja muhin sukujuhliin ja kun kuntoni ei salli jalkeilla oloa niin saan ylpeän ja itsekkään maineen ja haukut.Suku kuvittelee että ennemmin olen yksin kotona kun viettäisin hauskaa laatuaikaa heidän kanssaan,olen kotini vanki. Vaimoni on alkanut ymmärtämään elämääni kun on sitkeästi ollut rinnallani ja yrittänyt oppia käytöstäni ja aaltomaisia kipujaksojani vuosia ja vuosia,heikkohermoisempi nainen olisi jo kadonnut. Haasteita tuo aina epäilevät ja ajatuksiani ja tuntemuksiani ylenkatsovat lääkärit,he kun kuulemma tietävät paremmin kuinka tunne ja reagoin kipuun ja ongelmiin yleensäkin. Viranomaiset väittävät tietävänsä että kuinka olemattomilla tuilla tai eläkkeillä ihminen kykenee maksamaan ruuat ja elämisen jaa ostamaan kuukausittain kaikki lääkkeet... Haasteita tuo monelle se ettei meitä hyväksytä eläkeläisiksi koska olemme liian terveitä,työhön olemme liian sairaita,kuntoutukseenkin liian sairaita,,,meiltä on viety ihmisyys ja intimiteetti,emme kuulu mihinkään tässä entisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ja sairaushistoriamme ja elämämme yleensäkin on reposteltavana kaikkialla sairaaloissa, terveyskeskuksissa ja kuntoutuslaitoksissa. Meidän on kyettävä todistamaan sairautemme ja vajavaisuutemme kaikkialle tai saamme karenssia tai menetämme tukemme tai eläkkeemme.... eikö ennemmin lääkäreiden pitäisi kyetä parantamaan meidät tai jos eivät kykene siihen, puoltamaan eläkettämme jotta emme roikkuisi hoitojonoissa ja hidastaisi toisten sairastuneiden hoitoon pääsyä? Olemme yhteiskunnan loisia, hyväksikäyttäjiä tai joidenki mielestä lääkkeiden väärinkäyttäjiä eli narkkeja,olemme tahra Suomi-nimisessä yhteiskunnassa joista haluttaisiin pois ja eroon.
VastaaPoistaTää oleva teksti on kyllä juuri sitä mitä tämä on. Lähipiiri supistuu ollen lopulta olematon. Vain puoliso ymmärtää mutta hänkin on kovilla joutuen huolehtimaan rahallisesti kaikesta ja välillä olemalla omaishoitaja. Koen olevani yhteiskunnalle vain rasite-turha ihminen. Onneksi on tuo puoliso jolle en ole vaivoinenikaan turha.
VastaaPoistaMinä en jaksa ymmärtää tätä lääkäreiden suhtautumista opiaatteihin. Jos ihminen on todella niin kipeä,että tarvitsee joskus vahvempia lääkkeitä selvitäkseen kipujensa kanssa, niin suotakoot ne silloin hänelle.
VastaaPoistaItse, kroonisena selkäsairaana olen saanut hyvin epäasiallista kohtelua kipujeni hoidon kanssa. Kahdeksan vuoden aikana on mahtunut joukkoon hyvin monia erilaisia lääkäreitä. Toiset kirjoittavat laajakirjoisesti kipulääkkeitä joka sorttia, toiset eivät kirjoita mitään. Yleisin syy krooniseen selkäkipuuni on ollut lääkäreitten mielestä ylipaino sekä mielenvikaisuus. Yhtään asiantuntijaa tai lääkäriä en ole vielä löytänyt, joka olisi oikeasti halunnut tutkia selkäsärkyni syyt. Magneettikuvia on kuitenkin otettu ja löydetty pullistumaa nikamista ja kaularangasta. Mutta niitten ei katsota olevan syy eikä aiheuttaja mihinkään hermosärkyihini. Kuitenkin minulle on määrätty esim. hyvin voimakasta kipulaastariakin lääkkeeksi.
Koska olen omasta tahdostani vielä hyvin kielteisesti suhtautuva voimakkaaseen lääkitykseen, olen suosinut muita lihaksia rentouttavia keinoja. Kuten lämminvesi jumppaa ja akupunktiota. Mutta sitten toisinaan, kun kivut käyvät sietämättömiksi on pakko turvautua vahvempaan lääkitykseen.
Alkuaikoina jaksoin vielä valittaa selkäsäryistäni, kun luulin ja kuvittelin, että saan siihen apua joltakin. Nyt en ole enää vuosiin jaksanut asiasta enää edes mainita. Välillä kipu on niin voimakas, että jalatkaan eivät kunnolla toimi. Otan vaan särkylääkettä ja puren hampaitani yhteen.
Inhoan ihmisiä, jotka suu vaahdoten valittavat minulle selkäsäryistään. He ovat vielä siinä vaiheessa, että luulevat valittamalla itselleen myötätuntoa ja apua saavan. Minä kyllä kuuntelen ja ymmärrän heitä, mutta en jaksa enää nostaa esille omaa sairauttani...mikä se sitten lieneekään.
Ihmettelen vaan tätä lääkäreitten linjaa selkäsairaitten hoitoon. Peijaksen sairaalassa minua on hoitanut useampi lääkäri ja olen heiltä kaikilta saanut huonoa kohtelua. Hanakasti he ovat kirjoittaneet lähetteen psykiatrille ja hän on siirtänyt hoitovastuun takaisin fysiatreille. Olen heille sanonut, että en ole päästäni pipi vaan selästäni. Vaan se on helpompaa kirjoittaa hullun paperit, kuin hoitaa selkäkipuja.
Niinpä tässä on vain pärjäiltävä ja sopeuduttava elämään kipujen kanssa. Kunnon kipulääkitys on kyllä välillä paikallaan, siitä ei kannattaisi lääkäreitten edes tuommoista tiukkaa linjaa alkaa vetämään, jos heillä ei ole muita keinoja hoitaa kipeitä ihmisiä!