Nöyryytys

Lääkäri kertoi, että hänellä on minulle hyviä uutisia: kokeissa ei ollut mitään hälyyttävää. Olin jo etukäteen kertonut, että uskoin oireiden olevankin perussairaudestani johtuvia, jotka tiesin olevan "näkymättömiä" näissä testeissä.

Lääkäri kiisti omat teoriani, jotka perustuivat tutkimuksiin ja muiden potilaiden kokemuksiin. Uskoin vahvasti hänen olevan ainakin osittain väärässä, ehkä senkin vuoksi, ettei kunnon perusteluja tullut. En jaksanut kiistellä. Väsyin kuuntelemaan ja katsomaan katsekontaktia välttävää lääkäriä.

Mieheni oli mukana ja hän esitti täsmällisiä kysymyksiä, joita en olisi pystynyt esittämään. En halunnut itkeä lääkärin edessä. Mieheni kysymykset jäivät kaikki vaille kunnon vastausta. Puhetta tuli, mutta vastauksia ei. Puhe meni minulta pian toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lääkäri ei käyttänyt oireistani sanaa psyykkinen, mutta yhtä hyvin olisi voinut. "Opettele rentoutumaan". "Kun tiedät, ettei kyseessä ole vakava oire, se häviää", hän sanoi.

Tunsin itseni nöyryytetyksi. Ahdistuin. Tiesin hänen olevan väärässä muiden potilaiden samanlaisten oireiden ja toisten lääkärin kanssa käymäni keskustelujen perusteella.

Näitä tilanteita tulee ja menee. Ahdistavia ja nöyryyttäviä lääkäri-kokemuksia olen  kokenut ennenkin (kuten varmasti kaikki kroonisesti sairaat). Nyt tunnen, että minun on oltava vahvempi ja löydettävä tapa päästä yli asiasta.

Miten tästä eteenpäin?  Miten pääsen tästä yli? Ensiksi soitin läheiselle ja purin itseäni itkien. Se auttoi pahimman yli. Tämän kokemuksen kirjoittaminen oli seuraava askel.  Yritimme mieheni kanssa jutella muusta, välillä tätä kuitenkin sivuten. Ostin itselleni jäätelöä. Tein mindfullness-harjoitusta ja sain itseni uneen.

Nyt, seuraavana päivänä, mieleni on selkeämpi. Minun pitää suunnitella miten menen tästä eteenpäin, jotta saan oikeaa hoitoa. Mitä mahdollisuuksia on uusien potilaan oikeuksien osalta esim. vaihtaa hoitopaikkaa tai lääkäriä? Jos ei, miten pärjään tämän lääkärin kanssa? Omalta osaltani oli onni, että hän itse sanoi keskustelevansa muiden minua hoitavien lääkärien kanssa, koska tiesin heillä olevan vastaavia tapauksia ja enemmän tietoa sairaudestani. Muuten olisin voinut ehdottaa tätä tai myöhemmin pyytää muita lääkäreitäni olemaan häneen yhteydessä.

"Älä anna yhden ihmisen vaikuttaa sinuun niin paljon. Arvostanko tätä ihmistä niin paljon, että annan hänellä olla niin suuri vaikutus minuun? Hän on kuitenkin vain yksi ihminen", sanon itselleni. Tänä päivänä, kun on niin helppo saada tietoa netistä ja potilaat keskustelevat paljon keskenään, tulee varmasti helposti näitä tilanteita. Omalta osalta sairauteni harvinaisuus vaikuttaa asiaan; usein lääkärillä ei ole ollut tätä sairautta sairastavia potilaita ja vähän aikaa perehtyä asiaan.

Minun on oltava vahva, vaikka olenkin heikko. Yhdellä ihmisellä ei saa olla liikaa vaikutusvaltaa minuun. On yritettävä ajatella hoitoani ja tulevaisuutta "kylmästi" ja järkevästi.

Mietin, mitä positiivista sain irti: sain vahvistuksen, ettei diagnoosi ole tietyllä tapaa vaarallinen ja vahvistuksen omille epäilyilleni. Ja olen yhtä kokemusta rikkaampi. Huomasin myös, että pystyin käyttäytymään "viileästi", en riidellyt, mutta en suostumut uhrin asemaan, enkä nöyristellyt. Ja mieheni järkevä ja analyyttinen puhe ja kysymykset saivat kuitenkin lääkärin ehkä huomaamaan, ettei hänellä ole riittävästi tietoa.

Nyt asia oli mielessä heti kun heräsin. Tänään yritän keskittyä muuhun. Huomenna aamulla asia on ehkä toisin. Tai ylihuomenna.