On niin kutsuttuja ystäviä, jotka katoavat sairastumisen jälkeen. On ystäviä, jotka kauhistelevat kauhistelemistaan. On ystäviä ja muita ihmisiä, jotka säälivät. On uteliaita. Vaivautuneita. Ja sitten on ihmisiä, jotka kohtelevat kuten ennenkin ja kuuntelevat, kun tahdot puhua.
Tuntemattomat tuijottavat. Katsovat uteliaasti. Tai katsovat pois. Ja toiset ohittavat pyörätuolin kuten kävelevän ihmisen. Hiljattain yksi katsoi niin ivallisesti, että itse käänsin katseen pois. Katseessa oli puhdasta ivaa. Siihen en ole aiemmin törmännyt. Tämänkin huomasin sattumalta. Nykyään tuskin huomaan ihmisten katseita.
Lapset ovat ihania. Luontaisesti uteliaita hyvässä mielessä. Kyselevät rohkeasti tai katsovat ja haluaisivat kysellä, mutta vanhemmat hyssyttelevät.
On tilanteita, tilaisuuksia ja paikkoja, joihin en pääse. Aika ajoin pahoitan siitä mieleni tai se harmittaa. Olisin kai tunteeton, jos näin ei kävisi. Tai kun kutsu on meille molemmille pariskuntana, mutta kutsun lähettäjä tietää lähettäessään kutsua, etten pysty tulemaan. Mutta olisi kai outoa lähettää kutsu vain toiselle.
On ikävä sanoa ei. Tai: "En todellakaan ole varma pääsenkö, mutta ehkä tulen. Älkää varautuko pilaantuvilla ruuilla."
Haluaisin niin kovasti mennä. Sairaseläkkeellä kaipaan sitä sosiaalisuutta, jonka työyhteisö tarjosi. Nyt se on poissa. Poissa on myös monet ystävät ja tilaisuudet nykyisten ystävien tapaamiseen ovat aivan liian harvassa.
Hiljattain oli juhlat, joihin olin päättänyt mennä. Huolimatta automatkasta, edeltävästä huonosta päivästä tai mistään negatiivisesta.
Vaatteet olin valinnut ja itseni laittaminen oli jo juhlaa. Autossa olin hyväntuulinen, mutta maltoin levätäkin. Mietimme, koska MINÄ olen kyseiset ihmiset viimeksi nähnyt. Ei sillä, etteikö tilaisuuksia olisi ollut.
Ilta alkaa mukavasti ja olen onnellinen päästessäni keskustelemaan niin monen tutun ja vieraan kanssa. Uppoutua keskusteluun. Unohdan hetkeksi varovaisuuden syömisen suhteen ja suuhuni osuu joku allergisoivaa maustetta sisältävä pala. Miten voin olla näin tyhmä? Mukana olevat konstit eivät auttaneet ja omat juhlani jatkuivat paikallisessa sairaalassa, mieheni siellä ja kotona. Voi kun niitä juhlia oli odotettu! Ja seuraavaksikin päiväksi mukavaa ohjelmaa, mutta aika meni odotellessa kotiutuslupaa ja mieheni ajaessa jälleen edes takaisin. Fiilis oli todella kurja. Jouduin todella miettimään keinoja sen nostattamiseksi. Sairaudelle ei voi mitään, mutta se mitä voi tehdä on suunnitella, suunnitella, SUUNNITELLA. Ja varautua viimeistä yksityiskohtaa myöten. Ja sitten vielä toteuttaa suunnitelmien mukaan!
Puhelimessa puhuminenkin on välillä liian raskasta. Onneksi on tietokone, Facebook, sähköposti... Facebook antaa tietoa toisen elämästä, sellaisista asioista, joista ei tule laitettua sähköpostia tai soitettua. Ei NIIN suuria asioita. Pieniä yksityiskohtia, humoristisia arjen lomassa eteen tulevia asioita. Asioita, joita nälkäisenä luen. Joskus keksin omastakin sellaisen.
Tietokone lähentää, mutta myös erottaa. Kun pienet asiat tulee kerrottua sosiaalisessa mediassa, voi tuntua, että on vielä pienempi tarve soittaa tai tavata. Arvostan ja nautin edelleen eniten kuitenkin tavata, höpöttää, katsoa ilmeitä, olla hiljaa, kuunnella ja levätä ja taas puhua. Halata. Tai olla yhdessä hiljaa. Joidenkin kanssa sekin on vaivatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti