Apua - stressi!

 Juhlat tulossa! Voinnista ei mitään varmuutta. Tarjoilut? Siivous?!  Saanko kaiken onnistumaan? Rakastan vieraita kotonani ja pieni jännitys kuristaa mahaa. Kuuluuko asiaan vai onko minulla stressi?

Stressi on yksi tämän päivän muotisana. Syksyn stressi on jo ovella. Juuri oli loman loppumisen stressi. Kohta puhutaan Joulustressistä todella isolla J:llä. Ja kuitenkin joulun pitäisi olla rauhoittumisen ja yhdessäolon aikaa.

Jokaiseen aikaan ja asiaan tunnutaan liittävän stressi. Kaikki tuntuvat olevan stressaantuneita ja stressi kuulostaa jo melkein sairaudelta. Mutta pitääkö se olla niin? Puhutaan kiireellisestä elämänrytmistä ja sen aiheuttamasta stressistä ja miten kaikki negatiiviset asiat luovat stressiä. Ja onko stressi aina negatiivista? Kun tiedämme, että stressi kuluttaa arvokkaita voimavarojamme, miten voisimme vaikuttaa asiaan?

Mitä stressi on?

Väitetään, ettei stressillä ei ole tarkkaa määritelmää, mutta kirjallisuudesta löytyy hyvin saman kaltaisia kuvauksia. Yksinkertaisimmillaan se on kehon yleisvaste mihin tahansa sitsiihen kohdistuvaan myönteiseen tai kielteiseen, psyykkiseen tai fyysiseen haasteeseen. Se on luonnollinen reaktio, kun ihminen yrittää selvyityä ruumiillisesta tai henkisestä rasituksesta.

Stressi laukaisee useita fysiologisia reaktioita: hengitystiheys ja syke suurenevat, sympaattinen hermosto aktivoituu, lihaksisto jännittyy jne. Elimistö erittää "stressihormonia", kortisolia. Hormoneilla on tärkeä rooli, kun elimistö puolustautuu stressiä vastaan. Stressi siis todella VAIKUTTAA todistetusti kehoomme, ei vain mieleemmme. Ruokahalu voi kasvaa tai heiketä.

Kuormittava stressi on pitkään jatkuessaan jopa vaarallinen. Riski sairastua kasvaa. Kortisolin erittyminen ja pitkäkestoinen sympaattisen hermoston aktivoituminen lisääntyvät. Keho yrittää puolustautua. Stressi vaikuttaa immuniteettijärjestelmäämme. On usein vaikea sanoa onko stressi aiheuttanut sairastuminen vai sairastuminen stressin.

Miehillä ja naisilla hiukan eri asiat laukaisevat stressihormonin aktivoitumisen. Stressi iheuttaa paljon muutoksia aivoissa. Esimerkiksi mielihyvän ja tyydytyksen etsimisen ehkäisy, jotta uhka tunnistetaan ja voidaan reagoida, johtuu muutoksesta dopamiinin erityksessä.

Positiivisena stressi on innottava kokemus (eustressi)- haluamme ponnistella ja oppia uutta. Moni sanookin saavansa eniten aikaan pienen (sopivan) stressin alla. Saamme positiivisesta stressistä omia voimavarojamme käyttöön ja usein myöhemmin nautimme uuden oppimisesta ja selviämisestä. Opimme hyödyntämään voimavarojamme vähentääksemme muuta stressiä ja myös reagoimaan sellaiseen nopeasti ja löytämään tarpeellisia tapoja toimia. Tästä tulee heti mieleen kysymys voisimmeko tai osaisimmeko / oppisimmeko jotenkin kääntää negatiivista stressiä positiiviseksi? Tai välttää negatiivista?

Stressissä ihminen tekee arvion vaatimusten ja omien voimavarojen tasapainosta. Elimistömme yrittää mukautua ympäristöolosuhteiden vaatimuksiin. Olennaista on se, miten voimme hallita itseämme ennen stressin ilmaantumista ja tunnistaa se tuleminen. Jotkut reagoivat työskentelemällä yli voimavarojen ja toiset passivoituvat. Ratkaisevaa on oppia kuuntelemaan hälytysmerkkejä vähentämään stressitekijöitä. Jotkut kokevat, etteivät voi vaikuttaa stressitekijöihin ja "vaipuvat" avuttomuuteen. On vaarallista ajatella, ettei kannata tehdä mitään tai pitää itsestä huolta, Huono vointi ja stressi lisääntyy. Stressiin voi helposti tottua. Itse uskon vakaasti kaikessa, että aina voimme vaikuttaa omiin asioihimme, edes jotenkin. Usein tuntuu, että avian liikaa putoaa niskaan annettuna ja hartiatkin ovat jo lysähtäneet. Mutta on meidän vallassa, pysyvätkö hartiat lysähtäneenä. 

Kannattaa muistaa, että stressi on myös sosiaalinen ilmiö, joka voi tarttua ja siirtyä ihmisestä toiseen kotona ja työpaikalla. Tämäkin on varmaan tuttu ilmiö monelle. Stressi voi tarttua suoraan tai myötäelämisen välityksellä tai siirtyä stressaantuneen henkilön käyttäytymisen kautta. Tapamme toimia stressissä saa muutkin ympärillä usein toimimaan samoin sen sijaan, että joku ottaisi tilanteen haltuun ja rauhottaisi koko porukan heti alkuun. Tulosten ja ilmapiirin kannalta on olennaista, jos työyhteisössä joku pystyy ryhmään lietsottua stressiä hillitä.

Millä eroon stressistä?

Kaikki haluaisivat kikkakonstin, jolla stressistä pääsisi eroon.

Luin tästä panjon vinkkejä, mutta nämä tuntuivat olennaisimmilta:

1) Tärkeintä on löytää tasapaino koetun stressin ja voimavarojen välille. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on kaukana siitä. Kuormituksen kohtuullistaminenkin kuulostaa helpolta ja joillekin se on helpompaa kuin toisille. On myös asioita, joiden osalta tämä onnistuu, mutta ainakin omasta kokemuksesta tiedän, että tämä on joidenkin stressitekijöiden kohdalla todella haastavaa. Kuitenkin tämä on ehdottoman tärkeää ja voi olla esimerkiksi sitä, että oppii sanomaan ei, sen sijaan että haalisi liikaa töitä tai tekisi jotain muuta, johon omat voimavarat eivät riitä.

2) Sietokyvyn / stressinhallinkyvyn vahvistamisesta puhutaan myös. Tähän jokaisella on omia keinoja, mutta monet löytävät apua esimerkiksi toisista ihmisistä, liikunnasta, rentoutumisesta ja sopivista elintavoista. Hengitysharjoituksia suositellaan, mindfullness on auttanut monia.

3) Olennaisinta mielestäni on tunnistaa stressitekijät mahdollisimman hyvin etukäteen, varautua niiden tuloon ja tehdä konkreettisia suunnitelmia niiden varalle. Eri ihmisille tulee eri asioista stressiä, toisen stressitekijöitä ei toinen voi usein tietää. Myös itse stressi näkyy jokaisessa eri tavalla.Jokaisella on myös omat stressinhallintakeinot, jotka sopivat juuri hänelle. Omien kiinnostuskohteiden vahvistaminen auttaa, kunhan se ei auheuta stressiä.

4) Seuraava asia, jonka poimin, on mielestäni erityisen tärkeää  ("Hengitys" –kirjasta): "Keskeinen stressinhallintakeino on tuen saaminen läheisiltä. Läheisyys, kosketus, yhdessä tyyntyminen sekä asioiden jakaminen ja  tarkastelu ovat elämän läpi tärkeimpiä keinojamme palauttaa tasapainoa." Toisen ihmisen kosketus ja sen tuoma oksitosiini (mielihyvähormoni) toimii tässäkin! Ihminen on lauameläin…

5) Samassa kirjassa sanotaan tasapainon löytyvän sinnikkyyden ja hellittämisen yhdistämisestä. Tiedän paljon sinnikkäitä ihmisiä, joille hellittäminen assosioituu luovuttamiseen ja sitä on vaikea oppia. Hellittäminen ei ole kuitenkaan samaa kuin luovuttaminen vaan esimerkiksi yksi tapa osoittaa myötätuntoa itseään kohtaan. Voi ajatella, mitä tapahtuu, jos ei selviä tehtävistä tai hellittää sen vuoksi, että tarjoaa itselle mahdollisuuden voida paremmin. Niin henkisesti kuin fyysisestikin 

6) Se, että mieleemme jää ikävät tapahtumat, toimii myös sressissä suojamekanismina. Kun muistamme ne hyvin, yritämme välttää niitä (vaara on hyödyllistä muistaa tulevan varalta).

Stressi ja kipu

Pahimpana “kipu-ja stressihetkenä” tuntuu kuin olisin täynnä viulunkieliä, jotka särisevät ja kiristyvät kivun tahtiin. Jokainen kieli on yksi stressitekijä ja ne tuntuvat sitovat minut kokonaan. Kipu ja stressi tuntuvat ääninä kehossani, kamalilta kimeiltä ääniltä, joita en muutenkaan siedä. Tuntuu, että räjähdän. Tiuskin. En jaksa kuunnella muita. Miksi joku edes yrittää puhua minulle? Se ärsyttää. Yritän kiemurrella viulunkielten keskellä etsien kuumeisesti saksia, joilla leikkaisin jokaisen kielen – stressitekijän ja katsoisin, kun se pamahtaisi rikki.

Stressin tiedetään siis pahentavan monia kroonisia sairauksia ja vastustuskykyä. Kroonisesti stressaantuneena (samoin kuin masentuneena) kivun kokeminen muuttuu ja se voi tuntua voimakkaammalta. Kipu on  myös stressireaktio. Tämänkin vuoksi stressin tunnistaminen ja sen ehkäisy on tärkeää. Toisaalta kivunkin kohdalla on vaikea välillä tietää, onko kipu aiheuttanut stressin vai toisinpäin vai molempia. Kaikki tiedämme, että kivun kaikki välilliset seuraukset ovat hyvin stressaavia.Niistä johtuvan stressin pienentämiseen tarvitaankin jo paljon ajatustyötä J

Hieronta tai muu manuaalinen käsittely voi auttaa rentoutuksessa, stressihormonin erityksen vähenemisessä ja oksitosiinin lisääntyessä. Tämä voi käsittelyssä tapahtuvan muun hyvän lisäksi auttaa “stressikipuun”.

Terveyskirjastossa sanotaan näin: "Kiputilan pitäminen ainakin osin psykiatrisena häiriötilana edellyttää, että erilaisilla psykologisilla tekijöillä tai stressillä arvioidaan olevan tärkeä rooli kivun alkamisessa, vaikeudessa, pahenemisessa tai pysyvyydessä. Lapsuuden ja nuoruuden aikaiset traumaattiset tunnemuistot saattavat olla kroonisten kiputilojen taustalla." Itse ajattelisin (tavattuani paljon, paljon kipupotilaita ja myös itseni kohdalta), että kiputila on fyysinen häiriötila (johon vaikuttaa henkinen tila) ja että psyykkinen tai fyysinen stressi voi laukaista kiputilan pahenemisen.  

Oikea kipulääkitys tulee jälleen kerran esiin tässäkin asiassa. Itse nostaisin myös korkealle mielialasta ja psyykkisestä terveydestä yleisesti huolehtimisen oli se lääkkeet tai jotain ihan muuta. Mutta vaikka olisi lääkkeet käytössä, itseä kannattaa hemmotella miten siihen onkaan mahdollista. Antaa lämpimäm veden hieroa kehoa tai vaikka päähieronnasta. Herkut ja shoppailu hyvä, jos siitä ei tule morkkis. Ja herkuttelun osalta ei tule liian suurta ruokahalun kasvua.

Itsestä välittäminen ja myötätunto itseään kohtaan ovat mielestäni erittäin tärkeissä rooleissa. Paremman itsetunnon omaava ei stressaannu koko ajan siitä, mitä muut ajattelevat. 

Yksi tärkeä asia tulee myös mieleen stressistä: miten siedämme esim. sotkua kotona tai keskeneräisiä asioita? Tuntuuko pieni sotku kaaokselta? Osaammeko mennä nukkumaan, kun on kesken jääneitä asioita? Ehkä tässäkin opimme olemaan lempeitä itseämme kohtaan ja sietää epätäydellisyyttä. Sairaus on ainakin minulle opettanut, että pölyhiukkasia voi katsoa ja vain todeta, että niitä on.

Alussa kertomani juhlat sujuivat hienosti ja olin todella, todella iloinen, että järjestimme ne. Sain paljon ihania muistoja.

Toivoisin kommentteja omista stressinhallintakeinoista ja kaaoksen ym sietämisestä. Miten onnistuu olemaan stressaannuttamatta? Onko oma stressaantuminen kärsinyt inflation läheisten silmissä, onko tilanne niin krooninen ja paha?

Siis – kommentteja kiitos!

______________________________________

Lähteitä ja lisälukemista:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00408

http://terohonkanen.gains.fi/stressi-ja-kipu-reagoivat-koettuun-uhkaan/

Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena, 

Martin Minna; Seppä Maila; Lehtinen Päivi; Törö Tiina; Lillrank Benita Mediapinta Oy, 2010

Riitänkö minä?

Minussa on jotain vikaa. Riitänkö minä?

Isäni hautajaisissa pitämässäni puheessa mainitsin piirteitä, joiden vuoksi erityisesti arvostin häntä. Hän oli tutkija ja matkusti ja asui eri puolilla maailmaa ja näki paljon erilaisia ihmisiä. Hän pysähtyi aina kerjäläisen luo eikä suhtautuminen muuttunut olipa hänen kohtaamansa ihminen millainen tai kuinka vaikutusvaltainen tahansa. Hänelle kaikki olivat samanarvoisia. Olemme kaikki ihmisiä eikä kukaan ole toista parempi. Mutta miten uskoisimme tämän kun on kyse itsestämme?

Kirjassa ehdoton hyväksyminen eräs ihminen sanoo näin:"Tunne omasta viallisuudestani on sitä näkymätöntä ja myrkyllistä kaasua, jota hengitän koko ajan."

Sairas tai kipuinen ihminen kysyy itseltään hyvin herkästi: "Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Totuus on, että tällaiset ajatukset lisäävät negatiivisuutta syöden positiivisuutta ja aiheuttavat stressiä, mikä taas lisää oireita. Riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne sinänsä jo aiheuttavat kärsimystä.

Taustalla voi olla pelkoa. Saatamme pelätä, että jotain tapahtuu tai muiden hylkäävän meidät huomatessaan millaisia olemme. Sairaus tekee meistä automaattisesti erilaisia kuin terveet. Sairaus tai vamma mielletään helposti heikkoudeksi tai negatiiviseksi piirteeksi. Vai teemmekö itse tämän johtopäätöksen? Osa viasta on myös asenteissa. Jos näkisimme enemmän korkeassa asemassa olevia ihmisiä vaikka pyörätuolissa, uskoisimme, että vammaiset voivat pärjätä terveiden maailmassa. Ja kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikissa on omat "heikkoutensa". Sairaus tai vamma ei ole kuitenkaan luonteenpiirre, emmekä ole siihen syyllisiä. Se ei sillä tavoin ole edes heikkous, vaan elämäämme vaikuttava negatiivinen seikka, jolle yleensä emme voi mitään. Sairastuminen ei ole epäonnistuminen!

Kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa hyväksytyksi tulija on voittaja. Kaikki ihmiset pitävät siitä, että heitä arvostetaan. Jos tunnemme, ettei meitä arvosteta, vertaamme itseämme muihin ja tarkkailemme armottomasti itseämme. Ilkkuen. Olemme pahimpia arvostelijoitamme. Haluamme ihmisten näkemään meidät tietynlaisina. Unohdamme hyvät puolemme ja sen, että miljoonilla ihmisillä on niitä piirteitä, joita pidämme huonoina. Eristämme helposti itsemme muusta maailmasta.

Pelkäämme epäonnistumista, emmekä uskalla yrittää. "Viallisuutemme" takia kuvittelemme, ettemme ansaitsee onnea tai rakkautta ja tyydymme helposti siihen. Mutta niin ei ole! Oma rajallisuus ei määrittele meitä. Voimme elää täyttä elämää, vaikka meillä olisi fyysinen vamma. Vamman tai sairauden hyväksyminen on oma tiensä, mutta on hyvä muistaa, että rajoituksien lisäksi se voi tuoda myös uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia elämään. Mutta on sallittua myös surra menetyksiä!

Ennen häpesin pyörätuolia. Pyörätuoliin istuminen oli kuin epäonnistuminen. Tarkkailin ympärillä olevia huomatakseni tuijottavatko he. Pelkäsin sellaisten tuttujen, jotka eivät ole nähneet minua pyörätuolissa, tulevan vastaan. Tunsin olevani paljon, paljon vähemmän arvostettu istuessani tuolissa.

Nyt huomaan, että tuoli on niin luonnollinen osa kulkemistani, etten ajattele sitä. Identiteettini ei tule tuolista eikä sairaudesta. Olen sama ihminen kävellen tai istuen tuolissa. Ja vaikka olen riippuvainen muiden avusta, olen itsenäinen, kokonainen ihminen. 

Kun pidämme itseämme vajavaisina voi se jopa estää meitä toteuttamasta unelmiamme. Vertaamme itseämme muihin tai ihanteisiin ja yritämme turhaan tulla sellaisiksi sen sijaan, että hyväksyisimme itsemme. Ihanteena voi olla myös oma itse aiemmin esimerkiksi ennen vammaa tai sairautta. Itse yritän aina muistaa, miten tylsä paikka maailma olisi, jos kaikki olisivat samanlaisia!

Elämme vain itseämme varten! Siksi ei ole tärkeää, mitä luulemme muiden ajattelevan meistä (ei siis aina ole sama asia kuin mitä he ajattelevat oikeasti). Tuhlaamme kallista aikaamme aivan liikaa epäonnistumisia ja huonouttamme ajatellen sen sijaan, että keskittyisimme elämään jokaista hetkeä. Olemme täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi ja haluaisi kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Oman identiteetin löytäminen ja hyväksyminen on suurimpia haasteita elämässämme. Eikä tämä tarkoita itsekkyyttä tai mahdottomuutta kompromisseihin, vaan elämän elämistä omana itsenään. Pidetään itsestämme (myös huolta) ja otetaan elämästä kaikki irti! 

-------

Luettavaa:

Tara Brach, Ehdoton hyväksyminen, Basam Books Oy, Helsinki

Lomalla sairaudesta?

Ennen kutsuin minun ja mieheni lomaa hänen lomaksi ja jotenkin epämääräisesti liitin itseni siihen. Enhän minä ole TÖISTÄ lomalla. Kun en ole töissä. Tai ainakaan sillä tavalla kuin se mielletään. Sanoin aina, että HÄNEN lomansa alkaa x päivänä ja sitten me... Luonnollisesti ajallisesti olemme sidottuja työssäkäyvän loma-aikaan.

Meni aikaa, että osasin ajatella, että se on meidän MOLEMPIEN YHTEINEN loma, jota odotetaan koko pitkä pimeä talvi. Ja jolloin tehdään yhdessä ja erikseen asioita, jotka rentouttavat molempia. Meillä loman viettotapa on ollut aina selvää. Me veneilemme. Lomalla oleminen poikkeaa suuresti jo pelkästään ympäristöltään. Joka vuosi saaristo yllättää kauneudellaan ja rakastamani kivet ja kalliot toivottavat tervetulleeksi. Meren liike vangitsee ja vie meditaation tavoin minut jonnekin...

Mutta mistä minä - sairaseläkeläinen - olen lomalla? Voisin kirjoittaa siitä sivutolkulla. 

Niin tärkeitä ja tarpeellisia kaikki lääkärin, sairaanhoitajan, laboratorio- ja eri terapiakäynnit ovatkaan, ne myös rasittavat ja vievät energiaa ja aikaa kaikelta siltä, mikä ei liity sairastamiseen. Ja sitä kaikkea muuta tarvitsemme PALJON vastapainoksi.


En koskaan voi olla lomalla sairastamisesta, mutta veneellä mahdollisimman vähän sellaista, jok muistuttaa siitä. Kipuhetkenä voin tuijottaa ikkunasta taivasta tai merta neljän seinän sijaan. Mielellä on mahdollisuus irtautua helpommin ruumiista ja uida ja kellua auringonpaisteessa. Niin paljon muuta tapahtuu, jotka vievät huomiota pois sairastamisesta. Jo pelkkä raitis ilma tuntuu ravitsevan kehon kokonaan. Etenkin aurinkoinen sellainen :)

Loma on myös rankkaa. Olemme ilman avustajaa ja veneily vaatii myös fyysisiä ponnisteluja, jotka välillä ovat "haasteellisia". Sitkeästi olen vuosi vuodelta hyvänä hetkenä kivunnut veneeseen ja päättänyt lähteä jälleen reissuun. 

Laiturille jää byrokratia, hoitohenkilökunta, tulevaisuuden ennusteet, arjen ohjelman muistaminen ja junailu, avustajien työn suunnittelu, viime hetken käänteet terveydessä jne. Jo pelkästään lääkärissä-ym käynneissä on kaikken aikatauluttaminen, niihin valmistautuminen, niiden sulattaminen ja matkustaminen päälle. Juoksen kaikkea pakoon, jotain joudun ottamaan reppuselkään, mutta JUOKSEN. Juoksen kovaa. Laiturin ovi paiskautuu kiinni takanani.  Nyt on MINUN loma! 

Menetinkö isäni?

Tuttu tarina, jota kuulee paljon. Isäni kuoli hiljattain sairastettuaan syöpää pitkään. Hän oli saanut ennenkin huonoja ennusteita, mutta nyt ne toteutuivat.

Hän pääsi saattohoitoon kotiin. Hän oli onnekas, kun hänellä oli puoliso omaishoitajana ja paljon läheisiä, jotka vierailivat tiheästi. Hoidossa lisänä olivat kotihoito ja kotisairaala, joita hän arvosti hyvin paljon. Hän oli myös hyvin sosiaalinen, vaikka väsyi kaikkien hoitajien "ramppaamisesta". Kuitenkin eri ihmiset, etenkin ulkomaalaiset hoitotyöntekijät, kiinnostivat häntä. Hän oli itse asunut ulkomailla ja matkustanut ympäri maailmaa.

Asunto muuttui vilkkaaksi paikaksi. Isäni rakasti ihmisiä ja se näkyi vierailijamäärissä. Sukulaiset ja ystävät vierailivat tiuhaan ja kotisairaala ja - hoito useamman kerran päivässä. Koskaan en ollut siellä, etteikö samaan aikaan joku vierailija olisi ollut.

Kun tieto kuilemasta tuli, purskahdin itkuun kuin pieni lapsi. Vaikka minulla oli ollut pitkään aikaa "valmistautua" (mikä klisee, mitähän ihmettä on kuolemaan valmistautuminen?), oli se silti shokki. Käsittämätön ajatus, ettei sitä ihmistä enää ole. Näin läheistä ihmistä ei minulta ole aiemmin kuollut.

Ensimmäiset päivät kuljin kuin sumussa raahaten jotain raskasta perässäni. Tein asioita, mutten ollut läsnä. Vaikken tietoisesti koko ajan miettinyt isäni kuolemaa, se oli koko ajan alitajunnassa ja tunsin sen läsnäolon raskaana painona. Minulle tuli mieleen enoni vaimo, kun heidän tytär kuoli. Tytön äiti kulki haamuna, teki ja puhui, mutta sielu ei ollut läsnä. Jotenkin pysyin osittain aikatauluissa, mutta unohtelin jatkuvasti jotain (jopa tavallista enemmän). En jaksanut pitää kiinni aikatauluista. Maalliset asiat tuntuivat tyhjänpäiväisiltä ja merkityksettömiltä. "Ettekö tajua, että isäni on kuollut?!!" - halusin huutaa. Mutta kaikki muu ympärillä meni eteenpäin, kuten aina.

Parasta oli siskojen vertaistuki. Kukaan muu ei ymmärrä paremmin kuin saman kokenut. Vaikka isä oli meille jokaiselle omanlainen isä. Ja puolison tuki. Olisi ollut kamalaa olla yksin. Iso hali merkitsi todella ISOA halia.

Kuoleman lopullisuus pysäytti. Ajattelen edelleen, mitä asioita haluan kertoa isälle ja kaupasta meinaan ostaa jotain isälle. Isäni on pääni sisällä koko ajan, ikään kuin ei olisi pois mennytkään. Yli kuukauden jälkeen meinaan soittaa isälle ja tulen varmasti saamaan näitä ideoita pitkään. Viimeksi eilen katsoin puhelintani, josko isästä olisi jotain.

Ihmiset lähettivät suruvalitteluja. Kukat saavat itkemään ja samalla ne muistuttivat kauneudesta. Kuinka voi olla niin ihania ihmisiä, että he lähettävät kukkia menetyksen johdosta? Kukkien kauneus lohdutti. Tajusin, että tuossa  tavassa lähettää kukkia on todella "järkeä". Katsoin kukkia joka päivä ja mietin niiden kauneutta. Kauneus ikäänkuin söi palan suuresta surun möykystäni.

Kaikki sanoivat, että surun keskellä minun on pidettävä huolta myös itsestäni. Yritin siksi, koska isä olisi sitä halunnut.

Olen kuitenkin myös iloinen isäni kuolemasta. Hän kärsi loppuaikana, oli sidottu sänkyyn ja lopulta tajuton. Toivoimme kaikki että lähtö tulisi nopeasti. Ei tuntunut väärältä toivoa kuolemaa. Toisaalta olisin eniten halunnut vanhan isän takaisin. Isän, jolla ei ollut kipuja ja joka aina kertoi vitsejä. Mutta se ihminen kuoli kauan ennen kuin isäni lakkasi hengittämästä.

Isäni eli värikkään ja oman näköisensä elämän. Arvostin todella sitä, että nykyaikana hän onnistui säilymään ihmisenä, joka rakasti toisia ihmiä ja luontoa eikä materialla ollut merkitystä. Hautajaiskuluihinkaan eivät rahat riittäneet, mutta silti olimme iloisia, että hän oli rahansa käyttänyt.

On tuhat muutakin asiaa, joista ihailen isääni ja tulen aina ihailemaan. Hän oli osa minua ja nyt tuntuu, että sisälläni on reikä. Ja kuitenkin hän on edelleen siellä sisällä. Välillä minut voi luokitella täysin hulluksi, koska kuulen äänen sisälläni. Kertoen isäni vitsejä ja sanoen hänen lempisanontoja.

Kuolinilmoituksen näkeminen oli kuin isku vasten kasvoja. Isän nimi ja krematorio-sana samassa yhteydessä teki asiasta todellisen. Painettu sana yleisessä lehdesä teki asiasta totuuden. Konkreettisen. Miten minun isäni voi olla muiden kuolinilmoitusten joukossa? Myös virkatodistuksen teksti "kuollut" iski tajuntaan.

Hautajaisissa krematorion tilaisuus yllätti kauneudellaan. Laskettiin kukat, pidettiin hieno puhe, lapset lauloivat todella kauniin laulun ja kuunneltiin isäni säveltämää musiikkia.

Arkku pysäytti. Yritin ajatella, että se on feikkiarkku, eikä isäni ole siellä. Eikä häntä polteta.

Jostain syystä olen vuosikausia päässäni muokannut puhetta isäni hautajaisissa, vaikka hän on ollut välillä hyvässäkin kunnossa. Nyt se aika helposti sai lopullisen muotonsa ja pystyin pitämään sen itkemättä ja sekaantumatta täysin sanoihini.

Muut puheet olivat mielenkiintoisia. Kuten itse sanoin puheessani, jokaisella hautajaisvieraalla oli oma näkemys isästä ja jokaisen elämässä hänellä oli erilainen rooli.

Hautajaiset olivat isäni näköiset. Paljon hyvin erilaisia ja eri maalaisia ihmisiä. Ja kaikia meitä niin erilaisia ihmisiä yhdisti suru ja erilaiset muistot.

Isä poltettiin ja uurnanlasku herätti outoja tunteita. Valitsimme kauniin puu-uurnan, mutta ajatus, että isäni - siis hänen tuhkat - ovat uurnassa oli kammottava. Kannammeko tässä todella isäni jäännöstä hautaan? Isä halusi ehdottomasti tuhkauksen, ja ymmärrän sen täysin, mutta oli outo tunne kulkea jonossa, jossa joku edessä kantoi uurnaa. Siis isääni.

Hautapaikkakin oli meren lähellä. Katsoin merta uurnan laskussa ja tunsin sen läsnäolon voimakkaasti. Isäni rakasti merta. Laskimme uurnanlaskussa jopa vähän leikkiä ja itkimme. Tai osa meistä. Tuntui, ettei kukaan halunnut juurikaan puhua, toisin kuin hautajaisissa. Isä oli läsnä.

Helsingin Sanomien muistokirjoitus pysähdytti. Oli mielenkiintoista lukea isästä kuvausta hänen työn kautta.

Nyt ympäröin itseäni isän muistoilla. Kuvan näen heti kun tulen kotiin. Otan joka päivä päiväunet isän villapeiton alla. Ja pihalla loikoilen isän tuolissa. Vai ovatko ne minun? Mielestäni ne ovat isän. Puhun aina isän tuolista.

Itken vieläkin ja anna kyynelten valua kun niitä tulee. Isä tulee aina olemaan rakas ja menee pitkään todella ymmärtää, että hän on poissa.

Menetinkö hänet? Minulla on muistoni, enkä menetä niitä koskaan.

-----------

Isäni, Timo Partanen, kirjoitti Helsinki - lehden yleisönosastolla maahanmuuttajan näkökulmasta terveydenhuoltoon, s 8

Isäni muistokirjoitus oli Helsingin Sanomissa 9.6.2015 http://www.hs.fi/muistot/a1305961936436

Missä vaiheessa kipukroonikon tekemiset ovat hulluja?

Kuinka kauan pystymme huijaamaan kipua ja tekemään erityisen mieluisia asioita, jotka aiheuttavat kipua?

 

Tämä on varmasti myös persoonakysymys sekä riippunee paljon siitä missä vaiheessa olemme kivun hyväksymisen kanssa. Kivun hyväksyntä on oma polkunsa ja on myös oma oppimisprosessinsa, mitä pystyy kivun kanssa tekemään. Pelkäämättä sitä liikaa välttelemällä tekemisiä ja taas olla riskeeraamatta liikaa. Keskityn nyt jälkimmäiseen, koska olen itse sitä tyyppiä, etten välttele tekemistä kivun pelon vuoksi, eikä useimmat tuntemani kipukroonikot tee niin. Aika monet ovat taas valmiita tekemään kipua tuottavia asioita, joista saa nautintoa ja hyviä muistoja.

Mutta takaisin kivun hyväksyntään. Kroonisessa kivussa kivun hyväksyminen voidaan jakaa eri aikakausiin. Jossain vaiheessa kipu tuntuu estävän melkein kaiken tekemisen ja jossain vaiheessa monet mahdottomankin oloiset asiat ovat mahdollisia.Ensimmäisessä vaiheessa toivomme, että kivun hoito palauttaa elämänlaadun normaalille tasolle. Seuraavassa vaiheessa saadaan yleensä diagnoosi ja kivulle nimi. Tämä oikeuttaa hakemaan sairaudelle hoitoa. Vasta seuraavassa vaiheessa ymmärretään, ettei kipua voi parantaa ja siitä lähtee pitkä hyväksymisen tie. Se sisältää ymmärryksen, ettei entiseen, "normaaliin" elämään voi palata. 

 

Toiset ovat luonnostaan uskaliaampia ja rohkeita kun taas toisilta ylivoimaiselta tuntuva yrittäminen tuntuu mahdottomalta. Uskallus on riskin ottamista. Koskaan ei voi olla täysin varma miten kipu käyttäytyy.

 

Missä menee raja, mikä on "viisasta" tekemistä ja mikä taas "hullua"? Hullulla tarkoitan tietynlaista ylisuorittamista, joka kostautuu kovempana ja/tai pidempänä kipuiluna. Hullu on toisaalta huono sana - tämä tekeminen on "vain" nautinnon etsimistä kärsimyksen kustannuksella. Onko se hullua? Ehkä sitä tapahtuu monilla elämässä monella saralla muunkin kuin fyysisen kivun osalta.

 

Itse uskon, että lähes jokainen kipukroonikko on vieraillut hullun puolella, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Olen varmaan hullu, mutta minusta joskus on terveellistä tehdä jotain, joka on vähän enemmän kuin pystyy, jos vain kestää seuraukset. Ja jos hullu tekeminen on sen arvoista. Paitsi että siitä seuraa jotain nautinnollista / hyvää, se tunne, että on saavuttanut tavoitteet, lisännyt jotain saavutusten listaan tai ylittänyt itsensä, on HUIKEA. Näitä saavutuksia ei aina ymmärrä muut kuin toiset kipukroonikot. Tai siis sitä, että ne ovat saavutuksia.

 

Jatkuva miettiminen mitä voi tehdä ja mitä ei on raivostuttavaa ja kuluttaa paljon energiaa. Monesti asiat, joiden luulemme olevan mahdottomia, voivat olla joillakin keinoilla tai hyvällä suunnittelulla mahdollista. Jos on joku mahdottomalta tuntuva haave, kannattaa ottaa selvää asiasta; ehkä et ole ensimmäinen asiaa pohtinut. Moni asia on mahdollista, kun se on hyvin suunniteltu.

 

Omien rajojen tunnistaminen on kuitenkin tärkeää. Eikä vain omalta osalta, myös se, että läheiset tietävät realistiset rajasi on tärkeää. Siten ei tarvitse stressata ja jännittää miten pärjäät heidän kanssaan ja suunnittelevatko he esimerkiksi ohjelmaa joka on sinulle mahdoton. Omien rajojen kertominen ei ole valittamista.

 

Vieraiden ja joskus tuttujenin on vaikea ymmärtää tällaista "hulluutta" ja moni ihmetteleekin asiaa: joko miten pystyn tekemään sellaista tai miksi teen sellaista. He ehkä ihmettelevät miksi en vain tyydy siihen, mikä on "järkevää" tehdä. Mutta niiden hyvien hetkien hulluus ja tekemisen riemu jättävät ihanat muistot, jotka kantavat pahimpien hetkien yli. Muuten en tiedä miten jaksaisin. Kannatan siis hulluutta - tiettyyn pisteeseen saakka.

 

Keväthaaste

 

 Sain toiselta bloggaajalta keväthaasteen: tee 100 hyvää asiaa muille ihmisille.

 

Kannatan ajatusta. Hyvä aloitus. Sitten käytäntöön. Miten saan tehtyä 100 hyvää asiaa muille? 

 

Kuulostaa hurjalta määrältä. Mahdottomalta. Mutta ehkei sentään. Ne voivat olla hyvin pieniä, mitä vaan.

 

Makaan sairaalassa. Muille hyvän tekeminen juuri nyt on haastavaa. Mistä saan energiaa sellaiseen? Lähden miettimään asiaa ja huomaan jo tänään tehneeni useamman hyvän asian. Tajuan, että nuo asiat voivat olla hyvinkin pieniä ja silti niillä on merkitystä.

 

Toivotin paljon tsemppiä ystävälleni, joka oli menossa pieneen operaatioon ja häntä pelotti. Soitin vielä ja myös viestein varmistin, että kaikki oli sujunut hyvin.

 

Soitin isälleni, joka on hyvin sairas. Yritin ainakin, että puhelu olisi edes hiukan piristänyt ja muistuttanut siitä, miten välitän.

 

Yritän tehdä hoitajien työn mahdollisimman helpoksi ja olla heille ystävällinen raastavasta kivusta huolimatta.

 

Päätän tehdä hyvää itselleni. Tajuan, että hyvän tekeminen itselle on myös hyvän tekemistä muille. Kaikki haluavat, että pidän huolta itsestäni ja jos laiminlyön sen, teen monta ihmistä surulliseksi. 

 

Huomenna jatkan hyvän tekemistä muille. Ehkä jossain vaiheessa 100 menee rikki... Palastelen kuitenkin tavoitetta ja aloitan siitä, että joka päivä saan tehtyä 3. Ja vielä yhden itselleni. Joka päivä. Sitä ei saa unohtaa.

Jatkan haastetta ja haastan edelleen kaikki: jokainen omalla tyylilään!

_________________

Voisi kuvitella - keväthaaste osoitteessa: ttp://ystavalleni.blogspot.fi/2015/04/kevathaaste.html