Riitänkö minä?

Minussa on jotain vikaa. Riitänkö minä?

Isäni hautajaisissa pitämässäni puheessa mainitsin piirteitä, joiden vuoksi erityisesti arvostin häntä. Hän oli tutkija ja matkusti ja asui eri puolilla maailmaa ja näki paljon erilaisia ihmisiä. Hän pysähtyi aina kerjäläisen luo eikä suhtautuminen muuttunut olipa hänen kohtaamansa ihminen millainen tai kuinka vaikutusvaltainen tahansa. Hänelle kaikki olivat samanarvoisia. Olemme kaikki ihmisiä eikä kukaan ole toista parempi. Mutta miten uskoisimme tämän kun on kyse itsestämme?

Kirjassa ehdoton hyväksyminen eräs ihminen sanoo näin:"Tunne omasta viallisuudestani on sitä näkymätöntä ja myrkyllistä kaasua, jota hengitän koko ajan."

Sairas tai kipuinen ihminen kysyy itseltään hyvin herkästi: "Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Totuus on, että tällaiset ajatukset lisäävät negatiivisuutta syöden positiivisuutta ja aiheuttavat stressiä, mikä taas lisää oireita. Riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne sinänsä jo aiheuttavat kärsimystä.

Taustalla voi olla pelkoa. Saatamme pelätä, että jotain tapahtuu tai muiden hylkäävän meidät huomatessaan millaisia olemme. Sairaus tekee meistä automaattisesti erilaisia kuin terveet. Sairaus tai vamma mielletään helposti heikkoudeksi tai negatiiviseksi piirteeksi. Vai teemmekö itse tämän johtopäätöksen? Osa viasta on myös asenteissa. Jos näkisimme enemmän korkeassa asemassa olevia ihmisiä vaikka pyörätuolissa, uskoisimme, että vammaiset voivat pärjätä terveiden maailmassa. Ja kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikissa on omat "heikkoutensa". Sairaus tai vamma ei ole kuitenkaan luonteenpiirre, emmekä ole siihen syyllisiä. Se ei sillä tavoin ole edes heikkous, vaan elämäämme vaikuttava negatiivinen seikka, jolle yleensä emme voi mitään. Sairastuminen ei ole epäonnistuminen!

Kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa hyväksytyksi tulija on voittaja. Kaikki ihmiset pitävät siitä, että heitä arvostetaan. Jos tunnemme, ettei meitä arvosteta, vertaamme itseämme muihin ja tarkkailemme armottomasti itseämme. Ilkkuen. Olemme pahimpia arvostelijoitamme. Haluamme ihmisten näkemään meidät tietynlaisina. Unohdamme hyvät puolemme ja sen, että miljoonilla ihmisillä on niitä piirteitä, joita pidämme huonoina. Eristämme helposti itsemme muusta maailmasta.

Pelkäämme epäonnistumista, emmekä uskalla yrittää. "Viallisuutemme" takia kuvittelemme, ettemme ansaitsee onnea tai rakkautta ja tyydymme helposti siihen. Mutta niin ei ole! Oma rajallisuus ei määrittele meitä. Voimme elää täyttä elämää, vaikka meillä olisi fyysinen vamma. Vamman tai sairauden hyväksyminen on oma tiensä, mutta on hyvä muistaa, että rajoituksien lisäksi se voi tuoda myös uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia elämään. Mutta on sallittua myös surra menetyksiä!

Ennen häpesin pyörätuolia. Pyörätuoliin istuminen oli kuin epäonnistuminen. Tarkkailin ympärillä olevia huomatakseni tuijottavatko he. Pelkäsin sellaisten tuttujen, jotka eivät ole nähneet minua pyörätuolissa, tulevan vastaan. Tunsin olevani paljon, paljon vähemmän arvostettu istuessani tuolissa.

Nyt huomaan, että tuoli on niin luonnollinen osa kulkemistani, etten ajattele sitä. Identiteettini ei tule tuolista eikä sairaudesta. Olen sama ihminen kävellen tai istuen tuolissa. Ja vaikka olen riippuvainen muiden avusta, olen itsenäinen, kokonainen ihminen. 

Kun pidämme itseämme vajavaisina voi se jopa estää meitä toteuttamasta unelmiamme. Vertaamme itseämme muihin tai ihanteisiin ja yritämme turhaan tulla sellaisiksi sen sijaan, että hyväksyisimme itsemme. Ihanteena voi olla myös oma itse aiemmin esimerkiksi ennen vammaa tai sairautta. Itse yritän aina muistaa, miten tylsä paikka maailma olisi, jos kaikki olisivat samanlaisia!

Elämme vain itseämme varten! Siksi ei ole tärkeää, mitä luulemme muiden ajattelevan meistä (ei siis aina ole sama asia kuin mitä he ajattelevat oikeasti). Tuhlaamme kallista aikaamme aivan liikaa epäonnistumisia ja huonouttamme ajatellen sen sijaan, että keskittyisimme elämään jokaista hetkeä. Olemme täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi ja haluaisi kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Oman identiteetin löytäminen ja hyväksyminen on suurimpia haasteita elämässämme. Eikä tämä tarkoita itsekkyyttä tai mahdottomuutta kompromisseihin, vaan elämän elämistä omana itsenään. Pidetään itsestämme (myös huolta) ja otetaan elämästä kaikki irti! 

-------

Luettavaa:

Tara Brach, Ehdoton hyväksyminen, Basam Books Oy, Helsinki