Missä vaiheessa kipukroonikon tekemiset ovat hulluja?

Kuinka kauan pystymme huijaamaan kipua ja tekemään erityisen mieluisia asioita, jotka aiheuttavat kipua?

 

Tämä on varmasti myös persoonakysymys sekä riippunee paljon siitä missä vaiheessa olemme kivun hyväksymisen kanssa. Kivun hyväksyntä on oma polkunsa ja on myös oma oppimisprosessinsa, mitä pystyy kivun kanssa tekemään. Pelkäämättä sitä liikaa välttelemällä tekemisiä ja taas olla riskeeraamatta liikaa. Keskityn nyt jälkimmäiseen, koska olen itse sitä tyyppiä, etten välttele tekemistä kivun pelon vuoksi, eikä useimmat tuntemani kipukroonikot tee niin. Aika monet ovat taas valmiita tekemään kipua tuottavia asioita, joista saa nautintoa ja hyviä muistoja.

Mutta takaisin kivun hyväksyntään. Kroonisessa kivussa kivun hyväksyminen voidaan jakaa eri aikakausiin. Jossain vaiheessa kipu tuntuu estävän melkein kaiken tekemisen ja jossain vaiheessa monet mahdottomankin oloiset asiat ovat mahdollisia.Ensimmäisessä vaiheessa toivomme, että kivun hoito palauttaa elämänlaadun normaalille tasolle. Seuraavassa vaiheessa saadaan yleensä diagnoosi ja kivulle nimi. Tämä oikeuttaa hakemaan sairaudelle hoitoa. Vasta seuraavassa vaiheessa ymmärretään, ettei kipua voi parantaa ja siitä lähtee pitkä hyväksymisen tie. Se sisältää ymmärryksen, ettei entiseen, "normaaliin" elämään voi palata. 

 

Toiset ovat luonnostaan uskaliaampia ja rohkeita kun taas toisilta ylivoimaiselta tuntuva yrittäminen tuntuu mahdottomalta. Uskallus on riskin ottamista. Koskaan ei voi olla täysin varma miten kipu käyttäytyy.

 

Missä menee raja, mikä on "viisasta" tekemistä ja mikä taas "hullua"? Hullulla tarkoitan tietynlaista ylisuorittamista, joka kostautuu kovempana ja/tai pidempänä kipuiluna. Hullu on toisaalta huono sana - tämä tekeminen on "vain" nautinnon etsimistä kärsimyksen kustannuksella. Onko se hullua? Ehkä sitä tapahtuu monilla elämässä monella saralla muunkin kuin fyysisen kivun osalta.

 

Itse uskon, että lähes jokainen kipukroonikko on vieraillut hullun puolella, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Olen varmaan hullu, mutta minusta joskus on terveellistä tehdä jotain, joka on vähän enemmän kuin pystyy, jos vain kestää seuraukset. Ja jos hullu tekeminen on sen arvoista. Paitsi että siitä seuraa jotain nautinnollista / hyvää, se tunne, että on saavuttanut tavoitteet, lisännyt jotain saavutusten listaan tai ylittänyt itsensä, on HUIKEA. Näitä saavutuksia ei aina ymmärrä muut kuin toiset kipukroonikot. Tai siis sitä, että ne ovat saavutuksia.

 

Jatkuva miettiminen mitä voi tehdä ja mitä ei on raivostuttavaa ja kuluttaa paljon energiaa. Monesti asiat, joiden luulemme olevan mahdottomia, voivat olla joillakin keinoilla tai hyvällä suunnittelulla mahdollista. Jos on joku mahdottomalta tuntuva haave, kannattaa ottaa selvää asiasta; ehkä et ole ensimmäinen asiaa pohtinut. Moni asia on mahdollista, kun se on hyvin suunniteltu.

 

Omien rajojen tunnistaminen on kuitenkin tärkeää. Eikä vain omalta osalta, myös se, että läheiset tietävät realistiset rajasi on tärkeää. Siten ei tarvitse stressata ja jännittää miten pärjäät heidän kanssaan ja suunnittelevatko he esimerkiksi ohjelmaa joka on sinulle mahdoton. Omien rajojen kertominen ei ole valittamista.

 

Vieraiden ja joskus tuttujenin on vaikea ymmärtää tällaista "hulluutta" ja moni ihmetteleekin asiaa: joko miten pystyn tekemään sellaista tai miksi teen sellaista. He ehkä ihmettelevät miksi en vain tyydy siihen, mikä on "järkevää" tehdä. Mutta niiden hyvien hetkien hulluus ja tekemisen riemu jättävät ihanat muistot, jotka kantavat pahimpien hetkien yli. Muuten en tiedä miten jaksaisin. Kannatan siis hulluutta - tiettyyn pisteeseen saakka.