Please come home - runo, joka herättää ja tuo hyvän olon!

Sain tämän Jane Hooperin runon hyvin synkällä hetkellä. Lukuisat bloggaajat ovat tätä levittäneet ja sen merkitystä heille. En saanut silmiäni irti siitä ja jäin lukemaan ja tulkitsemaan sitä eri tavoin. Runo vei pimeyden päivästäni. Toivottavasti sinunkin.Tällaisiin ajatuksiin se jätti minut:

Kotimme on maailmakaikkeus. Emme ole täällä yksin, vaellamme muiden seurassa. Kuulumme tänne, kuulumme itsellemme, kuulumme muille. Emme koskaan ole täällä yksin. Meillä on aina toisemme. Jossain päin maailmaa joku kärsii samasta asiasta tai iloitsee kanssasi. Muita kunnioittamalla löydämme oman paikkamme. Toivotamme muut tervetulleeksi kurkistamaan sieluumme. 

Koti on päämäärämme. Kotia rakastamme. Kotia kunnioitamme. Kotiin käperrymme. Koti on minä, me muut, maailma. Kotona meillä on hyvä olla. Olemme lähempänä kotia hoitamalla itseämme hyvin.

Kun mietimme sairasta ruumistamme, tuskin käytämme kauniita sanoja. Tämä runo kertoo kehon kauneuden ja merkityksen - keho on kotimme. Kotimme on jokainen solumme.  Olemme lähempänä kotia muistaen rakastaa kehoamme. Itseämme. 

Kun kuuntelemme kehoamme ja opimme elämään sen kansssa sopusoinnussa, olemme kotona. Tai ainakin matkalla. Paranemista voi olla monenlaista, hyväksymisellä ja itseämme arvostamalla olemme jo ottaneet monta askelta kotia kohti. Kohti sitä ainoaa päämäärää. Siintäköön koti kaikkien meidän silmissä.

Ja lempilauseeni - Thank you, Earth, for welcoming us. Kaikki meidät on toivotettu tänne tervetulleeksi. Jokainen. Kun tunnemme itsemme mitättömiksi ja arvottomiksi, voimme muistaa tämän lauseen. Ja muistaa kuinka arvokkaita olemme. Yksin ja erikseen. Sinä ja minä.

Please come home.  Please come home. 

Please come home.  Please come home. 

Find the place where your feet know how to walk,

and follow your own trail home. 

Please come home. Please come home into your own body, 

your own vessel, your own earth. 

Please come home into each and every cell, 

and fully into the space that surrounds you. 

Please come home. Please come home to trusting yourself, 

and your instincts and your ways and your knowings, 

and even the particular quirks of your personality. 

Please come home. Please come home and once you are firmly there, 

please stay home a while and come to a deep rest within. 

Please treasure your home. Please love and embrace your home. 

Please get a deep, deep sense of what it is like to truly be home. 

Please come home. Please come home and when you are really, really ready, 

and there is a detectable urge on the out breath, then please come out. 

Please come home and please come forward. 

Please express who you are to us, and please trust us, to see you and hear you and touch you, 

and recognize you as best we can. 

Please come home. Please come home and let us know 

all the nooks and crannies that are calling to be seen. 

Please come home and let us know the More that is there and wants to come out. 

Please come home, please come home, 

for you belong here now.  You belong fully among us. 

Please inhabit your place fully so we can learn from you, 

from your voice, and your ways and your presence. 

Please come home, please come home, 

and when you feel yourself home, please welcome us too. 

For we forget that we belong and are welcome, 

and that we are called to express and fully be who we are. 

Please come home. Please come home. 

You and you and you and me. 

Please come home. Please come home. 

Thank you Earth for welcoming us, 

and thank you touch of eyes and ears and skin, 

touch of love for welcoming us. 

May we wake up and remember who we truly are.  

Please come home. Please come home. 

                                                           

Apua - stressi!

 Juhlat tulossa! Voinnista ei mitään varmuutta. Tarjoilut? Siivous?!  Saanko kaiken onnistumaan? Rakastan vieraita kotonani ja pieni jännitys kuristaa mahaa. Kuuluuko asiaan vai onko minulla stressi?

Stressi on yksi tämän päivän muotisana. Syksyn stressi on jo ovella. Juuri oli loman loppumisen stressi. Kohta puhutaan Joulustressistä todella isolla J:llä. Ja kuitenkin joulun pitäisi olla rauhoittumisen ja yhdessäolon aikaa.

Jokaiseen aikaan ja asiaan tunnutaan liittävän stressi. Kaikki tuntuvat olevan stressaantuneita ja stressi kuulostaa jo melkein sairaudelta. Mutta pitääkö se olla niin? Puhutaan kiireellisestä elämänrytmistä ja sen aiheuttamasta stressistä ja miten kaikki negatiiviset asiat luovat stressiä. Ja onko stressi aina negatiivista? Kun tiedämme, että stressi kuluttaa arvokkaita voimavarojamme, miten voisimme vaikuttaa asiaan?

Mitä stressi on?

Väitetään, ettei stressillä ei ole tarkkaa määritelmää, mutta kirjallisuudesta löytyy hyvin saman kaltaisia kuvauksia. Yksinkertaisimmillaan se on kehon yleisvaste mihin tahansa sitsiihen kohdistuvaan myönteiseen tai kielteiseen, psyykkiseen tai fyysiseen haasteeseen. Se on luonnollinen reaktio, kun ihminen yrittää selvyityä ruumiillisesta tai henkisestä rasituksesta.

Stressi laukaisee useita fysiologisia reaktioita: hengitystiheys ja syke suurenevat, sympaattinen hermosto aktivoituu, lihaksisto jännittyy jne. Elimistö erittää "stressihormonia", kortisolia. Hormoneilla on tärkeä rooli, kun elimistö puolustautuu stressiä vastaan. Stressi siis todella VAIKUTTAA todistetusti kehoomme, ei vain mieleemmme. Ruokahalu voi kasvaa tai heiketä.

Kuormittava stressi on pitkään jatkuessaan jopa vaarallinen. Riski sairastua kasvaa. Kortisolin erittyminen ja pitkäkestoinen sympaattisen hermoston aktivoituminen lisääntyvät. Keho yrittää puolustautua. Stressi vaikuttaa immuniteettijärjestelmäämme. On usein vaikea sanoa onko stressi aiheuttanut sairastuminen vai sairastuminen stressin.

Miehillä ja naisilla hiukan eri asiat laukaisevat stressihormonin aktivoitumisen. Stressi iheuttaa paljon muutoksia aivoissa. Esimerkiksi mielihyvän ja tyydytyksen etsimisen ehkäisy, jotta uhka tunnistetaan ja voidaan reagoida, johtuu muutoksesta dopamiinin erityksessä.

Positiivisena stressi on innottava kokemus (eustressi)- haluamme ponnistella ja oppia uutta. Moni sanookin saavansa eniten aikaan pienen (sopivan) stressin alla. Saamme positiivisesta stressistä omia voimavarojamme käyttöön ja usein myöhemmin nautimme uuden oppimisesta ja selviämisestä. Opimme hyödyntämään voimavarojamme vähentääksemme muuta stressiä ja myös reagoimaan sellaiseen nopeasti ja löytämään tarpeellisia tapoja toimia. Tästä tulee heti mieleen kysymys voisimmeko tai osaisimmeko / oppisimmeko jotenkin kääntää negatiivista stressiä positiiviseksi? Tai välttää negatiivista?

Stressissä ihminen tekee arvion vaatimusten ja omien voimavarojen tasapainosta. Elimistömme yrittää mukautua ympäristöolosuhteiden vaatimuksiin. Olennaista on se, miten voimme hallita itseämme ennen stressin ilmaantumista ja tunnistaa se tuleminen. Jotkut reagoivat työskentelemällä yli voimavarojen ja toiset passivoituvat. Ratkaisevaa on oppia kuuntelemaan hälytysmerkkejä vähentämään stressitekijöitä. Jotkut kokevat, etteivät voi vaikuttaa stressitekijöihin ja "vaipuvat" avuttomuuteen. On vaarallista ajatella, ettei kannata tehdä mitään tai pitää itsestä huolta, Huono vointi ja stressi lisääntyy. Stressiin voi helposti tottua. Itse uskon vakaasti kaikessa, että aina voimme vaikuttaa omiin asioihimme, edes jotenkin. Usein tuntuu, että avian liikaa putoaa niskaan annettuna ja hartiatkin ovat jo lysähtäneet. Mutta on meidän vallassa, pysyvätkö hartiat lysähtäneenä. 

Kannattaa muistaa, että stressi on myös sosiaalinen ilmiö, joka voi tarttua ja siirtyä ihmisestä toiseen kotona ja työpaikalla. Tämäkin on varmaan tuttu ilmiö monelle. Stressi voi tarttua suoraan tai myötäelämisen välityksellä tai siirtyä stressaantuneen henkilön käyttäytymisen kautta. Tapamme toimia stressissä saa muutkin ympärillä usein toimimaan samoin sen sijaan, että joku ottaisi tilanteen haltuun ja rauhottaisi koko porukan heti alkuun. Tulosten ja ilmapiirin kannalta on olennaista, jos työyhteisössä joku pystyy ryhmään lietsottua stressiä hillitä.

Millä eroon stressistä?

Kaikki haluaisivat kikkakonstin, jolla stressistä pääsisi eroon.

Luin tästä panjon vinkkejä, mutta nämä tuntuivat olennaisimmilta:

1) Tärkeintä on löytää tasapaino koetun stressin ja voimavarojen välille. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on kaukana siitä. Kuormituksen kohtuullistaminenkin kuulostaa helpolta ja joillekin se on helpompaa kuin toisille. On myös asioita, joiden osalta tämä onnistuu, mutta ainakin omasta kokemuksesta tiedän, että tämä on joidenkin stressitekijöiden kohdalla todella haastavaa. Kuitenkin tämä on ehdottoman tärkeää ja voi olla esimerkiksi sitä, että oppii sanomaan ei, sen sijaan että haalisi liikaa töitä tai tekisi jotain muuta, johon omat voimavarat eivät riitä.

2) Sietokyvyn / stressinhallinkyvyn vahvistamisesta puhutaan myös. Tähän jokaisella on omia keinoja, mutta monet löytävät apua esimerkiksi toisista ihmisistä, liikunnasta, rentoutumisesta ja sopivista elintavoista. Hengitysharjoituksia suositellaan, mindfullness on auttanut monia.

3) Olennaisinta mielestäni on tunnistaa stressitekijät mahdollisimman hyvin etukäteen, varautua niiden tuloon ja tehdä konkreettisia suunnitelmia niiden varalle. Eri ihmisille tulee eri asioista stressiä, toisen stressitekijöitä ei toinen voi usein tietää. Myös itse stressi näkyy jokaisessa eri tavalla.Jokaisella on myös omat stressinhallintakeinot, jotka sopivat juuri hänelle. Omien kiinnostuskohteiden vahvistaminen auttaa, kunhan se ei auheuta stressiä.

4) Seuraava asia, jonka poimin, on mielestäni erityisen tärkeää  ("Hengitys" –kirjasta): "Keskeinen stressinhallintakeino on tuen saaminen läheisiltä. Läheisyys, kosketus, yhdessä tyyntyminen sekä asioiden jakaminen ja  tarkastelu ovat elämän läpi tärkeimpiä keinojamme palauttaa tasapainoa." Toisen ihmisen kosketus ja sen tuoma oksitosiini (mielihyvähormoni) toimii tässäkin! Ihminen on lauameläin…

5) Samassa kirjassa sanotaan tasapainon löytyvän sinnikkyyden ja hellittämisen yhdistämisestä. Tiedän paljon sinnikkäitä ihmisiä, joille hellittäminen assosioituu luovuttamiseen ja sitä on vaikea oppia. Hellittäminen ei ole kuitenkaan samaa kuin luovuttaminen vaan esimerkiksi yksi tapa osoittaa myötätuntoa itseään kohtaan. Voi ajatella, mitä tapahtuu, jos ei selviä tehtävistä tai hellittää sen vuoksi, että tarjoaa itselle mahdollisuuden voida paremmin. Niin henkisesti kuin fyysisestikin 

6) Se, että mieleemme jää ikävät tapahtumat, toimii myös sressissä suojamekanismina. Kun muistamme ne hyvin, yritämme välttää niitä (vaara on hyödyllistä muistaa tulevan varalta).

Stressi ja kipu

Pahimpana “kipu-ja stressihetkenä” tuntuu kuin olisin täynnä viulunkieliä, jotka särisevät ja kiristyvät kivun tahtiin. Jokainen kieli on yksi stressitekijä ja ne tuntuvat sitovat minut kokonaan. Kipu ja stressi tuntuvat ääninä kehossani, kamalilta kimeiltä ääniltä, joita en muutenkaan siedä. Tuntuu, että räjähdän. Tiuskin. En jaksa kuunnella muita. Miksi joku edes yrittää puhua minulle? Se ärsyttää. Yritän kiemurrella viulunkielten keskellä etsien kuumeisesti saksia, joilla leikkaisin jokaisen kielen – stressitekijän ja katsoisin, kun se pamahtaisi rikki.

Stressin tiedetään siis pahentavan monia kroonisia sairauksia ja vastustuskykyä. Kroonisesti stressaantuneena (samoin kuin masentuneena) kivun kokeminen muuttuu ja se voi tuntua voimakkaammalta. Kipu on  myös stressireaktio. Tämänkin vuoksi stressin tunnistaminen ja sen ehkäisy on tärkeää. Toisaalta kivunkin kohdalla on vaikea välillä tietää, onko kipu aiheuttanut stressin vai toisinpäin vai molempia. Kaikki tiedämme, että kivun kaikki välilliset seuraukset ovat hyvin stressaavia.Niistä johtuvan stressin pienentämiseen tarvitaankin jo paljon ajatustyötä J

Hieronta tai muu manuaalinen käsittely voi auttaa rentoutuksessa, stressihormonin erityksen vähenemisessä ja oksitosiinin lisääntyessä. Tämä voi käsittelyssä tapahtuvan muun hyvän lisäksi auttaa “stressikipuun”.

Terveyskirjastossa sanotaan näin: "Kiputilan pitäminen ainakin osin psykiatrisena häiriötilana edellyttää, että erilaisilla psykologisilla tekijöillä tai stressillä arvioidaan olevan tärkeä rooli kivun alkamisessa, vaikeudessa, pahenemisessa tai pysyvyydessä. Lapsuuden ja nuoruuden aikaiset traumaattiset tunnemuistot saattavat olla kroonisten kiputilojen taustalla." Itse ajattelisin (tavattuani paljon, paljon kipupotilaita ja myös itseni kohdalta), että kiputila on fyysinen häiriötila (johon vaikuttaa henkinen tila) ja että psyykkinen tai fyysinen stressi voi laukaista kiputilan pahenemisen.  

Oikea kipulääkitys tulee jälleen kerran esiin tässäkin asiassa. Itse nostaisin myös korkealle mielialasta ja psyykkisestä terveydestä yleisesti huolehtimisen oli se lääkkeet tai jotain ihan muuta. Mutta vaikka olisi lääkkeet käytössä, itseä kannattaa hemmotella miten siihen onkaan mahdollista. Antaa lämpimäm veden hieroa kehoa tai vaikka päähieronnasta. Herkut ja shoppailu hyvä, jos siitä ei tule morkkis. Ja herkuttelun osalta ei tule liian suurta ruokahalun kasvua.

Itsestä välittäminen ja myötätunto itseään kohtaan ovat mielestäni erittäin tärkeissä rooleissa. Paremman itsetunnon omaava ei stressaannu koko ajan siitä, mitä muut ajattelevat. 

Yksi tärkeä asia tulee myös mieleen stressistä: miten siedämme esim. sotkua kotona tai keskeneräisiä asioita? Tuntuuko pieni sotku kaaokselta? Osaammeko mennä nukkumaan, kun on kesken jääneitä asioita? Ehkä tässäkin opimme olemaan lempeitä itseämme kohtaan ja sietää epätäydellisyyttä. Sairaus on ainakin minulle opettanut, että pölyhiukkasia voi katsoa ja vain todeta, että niitä on.

Alussa kertomani juhlat sujuivat hienosti ja olin todella, todella iloinen, että järjestimme ne. Sain paljon ihania muistoja.

Toivoisin kommentteja omista stressinhallintakeinoista ja kaaoksen ym sietämisestä. Miten onnistuu olemaan stressaannuttamatta? Onko oma stressaantuminen kärsinyt inflation läheisten silmissä, onko tilanne niin krooninen ja paha?

Siis – kommentteja kiitos!

______________________________________

Lähteitä ja lisälukemista:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00408

http://terohonkanen.gains.fi/stressi-ja-kipu-reagoivat-koettuun-uhkaan/

Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena, 

Martin Minna; Seppä Maila; Lehtinen Päivi; Törö Tiina; Lillrank Benita Mediapinta Oy, 2010

Riitänkö minä?

Minussa on jotain vikaa. Riitänkö minä?

Isäni hautajaisissa pitämässäni puheessa mainitsin piirteitä, joiden vuoksi erityisesti arvostin häntä. Hän oli tutkija ja matkusti ja asui eri puolilla maailmaa ja näki paljon erilaisia ihmisiä. Hän pysähtyi aina kerjäläisen luo eikä suhtautuminen muuttunut olipa hänen kohtaamansa ihminen millainen tai kuinka vaikutusvaltainen tahansa. Hänelle kaikki olivat samanarvoisia. Olemme kaikki ihmisiä eikä kukaan ole toista parempi. Mutta miten uskoisimme tämän kun on kyse itsestämme?

Kirjassa ehdoton hyväksyminen eräs ihminen sanoo näin:"Tunne omasta viallisuudestani on sitä näkymätöntä ja myrkyllistä kaasua, jota hengitän koko ajan."

Sairas tai kipuinen ihminen kysyy itseltään hyvin herkästi: "Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Totuus on, että tällaiset ajatukset lisäävät negatiivisuutta syöden positiivisuutta ja aiheuttavat stressiä, mikä taas lisää oireita. Riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne sinänsä jo aiheuttavat kärsimystä.

Taustalla voi olla pelkoa. Saatamme pelätä, että jotain tapahtuu tai muiden hylkäävän meidät huomatessaan millaisia olemme. Sairaus tekee meistä automaattisesti erilaisia kuin terveet. Sairaus tai vamma mielletään helposti heikkoudeksi tai negatiiviseksi piirteeksi. Vai teemmekö itse tämän johtopäätöksen? Osa viasta on myös asenteissa. Jos näkisimme enemmän korkeassa asemassa olevia ihmisiä vaikka pyörätuolissa, uskoisimme, että vammaiset voivat pärjätä terveiden maailmassa. Ja kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikissa on omat "heikkoutensa". Sairaus tai vamma ei ole kuitenkaan luonteenpiirre, emmekä ole siihen syyllisiä. Se ei sillä tavoin ole edes heikkous, vaan elämäämme vaikuttava negatiivinen seikka, jolle yleensä emme voi mitään. Sairastuminen ei ole epäonnistuminen!

Kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa hyväksytyksi tulija on voittaja. Kaikki ihmiset pitävät siitä, että heitä arvostetaan. Jos tunnemme, ettei meitä arvosteta, vertaamme itseämme muihin ja tarkkailemme armottomasti itseämme. Ilkkuen. Olemme pahimpia arvostelijoitamme. Haluamme ihmisten näkemään meidät tietynlaisina. Unohdamme hyvät puolemme ja sen, että miljoonilla ihmisillä on niitä piirteitä, joita pidämme huonoina. Eristämme helposti itsemme muusta maailmasta.

Pelkäämme epäonnistumista, emmekä uskalla yrittää. "Viallisuutemme" takia kuvittelemme, ettemme ansaitsee onnea tai rakkautta ja tyydymme helposti siihen. Mutta niin ei ole! Oma rajallisuus ei määrittele meitä. Voimme elää täyttä elämää, vaikka meillä olisi fyysinen vamma. Vamman tai sairauden hyväksyminen on oma tiensä, mutta on hyvä muistaa, että rajoituksien lisäksi se voi tuoda myös uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia elämään. Mutta on sallittua myös surra menetyksiä!

Ennen häpesin pyörätuolia. Pyörätuoliin istuminen oli kuin epäonnistuminen. Tarkkailin ympärillä olevia huomatakseni tuijottavatko he. Pelkäsin sellaisten tuttujen, jotka eivät ole nähneet minua pyörätuolissa, tulevan vastaan. Tunsin olevani paljon, paljon vähemmän arvostettu istuessani tuolissa.

Nyt huomaan, että tuoli on niin luonnollinen osa kulkemistani, etten ajattele sitä. Identiteettini ei tule tuolista eikä sairaudesta. Olen sama ihminen kävellen tai istuen tuolissa. Ja vaikka olen riippuvainen muiden avusta, olen itsenäinen, kokonainen ihminen. 

Kun pidämme itseämme vajavaisina voi se jopa estää meitä toteuttamasta unelmiamme. Vertaamme itseämme muihin tai ihanteisiin ja yritämme turhaan tulla sellaisiksi sen sijaan, että hyväksyisimme itsemme. Ihanteena voi olla myös oma itse aiemmin esimerkiksi ennen vammaa tai sairautta. Itse yritän aina muistaa, miten tylsä paikka maailma olisi, jos kaikki olisivat samanlaisia!

Elämme vain itseämme varten! Siksi ei ole tärkeää, mitä luulemme muiden ajattelevan meistä (ei siis aina ole sama asia kuin mitä he ajattelevat oikeasti). Tuhlaamme kallista aikaamme aivan liikaa epäonnistumisia ja huonouttamme ajatellen sen sijaan, että keskittyisimme elämään jokaista hetkeä. Olemme täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi ja haluaisi kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Oman identiteetin löytäminen ja hyväksyminen on suurimpia haasteita elämässämme. Eikä tämä tarkoita itsekkyyttä tai mahdottomuutta kompromisseihin, vaan elämän elämistä omana itsenään. Pidetään itsestämme (myös huolta) ja otetaan elämästä kaikki irti! 

-------

Luettavaa:

Tara Brach, Ehdoton hyväksyminen, Basam Books Oy, Helsinki

Lomalla sairaudesta?

Ennen kutsuin minun ja mieheni lomaa hänen lomaksi ja jotenkin epämääräisesti liitin itseni siihen. Enhän minä ole TÖISTÄ lomalla. Kun en ole töissä. Tai ainakaan sillä tavalla kuin se mielletään. Sanoin aina, että HÄNEN lomansa alkaa x päivänä ja sitten me... Luonnollisesti ajallisesti olemme sidottuja työssäkäyvän loma-aikaan.

Meni aikaa, että osasin ajatella, että se on meidän MOLEMPIEN YHTEINEN loma, jota odotetaan koko pitkä pimeä talvi. Ja jolloin tehdään yhdessä ja erikseen asioita, jotka rentouttavat molempia. Meillä loman viettotapa on ollut aina selvää. Me veneilemme. Lomalla oleminen poikkeaa suuresti jo pelkästään ympäristöltään. Joka vuosi saaristo yllättää kauneudellaan ja rakastamani kivet ja kalliot toivottavat tervetulleeksi. Meren liike vangitsee ja vie meditaation tavoin minut jonnekin...

Mutta mistä minä - sairaseläkeläinen - olen lomalla? Voisin kirjoittaa siitä sivutolkulla. 

Niin tärkeitä ja tarpeellisia kaikki lääkärin, sairaanhoitajan, laboratorio- ja eri terapiakäynnit ovatkaan, ne myös rasittavat ja vievät energiaa ja aikaa kaikelta siltä, mikä ei liity sairastamiseen. Ja sitä kaikkea muuta tarvitsemme PALJON vastapainoksi.


En koskaan voi olla lomalla sairastamisesta, mutta veneellä mahdollisimman vähän sellaista, jok muistuttaa siitä. Kipuhetkenä voin tuijottaa ikkunasta taivasta tai merta neljän seinän sijaan. Mielellä on mahdollisuus irtautua helpommin ruumiista ja uida ja kellua auringonpaisteessa. Niin paljon muuta tapahtuu, jotka vievät huomiota pois sairastamisesta. Jo pelkkä raitis ilma tuntuu ravitsevan kehon kokonaan. Etenkin aurinkoinen sellainen :)

Loma on myös rankkaa. Olemme ilman avustajaa ja veneily vaatii myös fyysisiä ponnisteluja, jotka välillä ovat "haasteellisia". Sitkeästi olen vuosi vuodelta hyvänä hetkenä kivunnut veneeseen ja päättänyt lähteä jälleen reissuun. 

Laiturille jää byrokratia, hoitohenkilökunta, tulevaisuuden ennusteet, arjen ohjelman muistaminen ja junailu, avustajien työn suunnittelu, viime hetken käänteet terveydessä jne. Jo pelkästään lääkärissä-ym käynneissä on kaikken aikatauluttaminen, niihin valmistautuminen, niiden sulattaminen ja matkustaminen päälle. Juoksen kaikkea pakoon, jotain joudun ottamaan reppuselkään, mutta JUOKSEN. Juoksen kovaa. Laiturin ovi paiskautuu kiinni takanani.  Nyt on MINUN loma!