Pääsin hiljattain kotiin sairalasta kolmen ja puolen viikon jälkeen. Tunne oli uskomaton. Tuossa ajassa laitostumisen tunne alkoi vallata ja normaali elämä tuntui kaukaiselta.
Pohdin sairaalassa liikaa muiden sanoja. Kipeänä pienetkin asiat voivat saada suuren merkityksen. Jonkun sanoma lause voisi eri olosuhteissa tuntua täysin erilaiselta ja tuossa tilanteessa sitä jää ruotimaan ja löytää siitä moninaisia merkityksiä. Tietyille asioille herkistyy ja elämä helposti pyöriikin niiden ympärillä.
Joillekin sairaalassa huoneen jakaminen järeiden ihmisten kanssa ei tunnu vaikealta, mutta itselleni se on aina ollut henkisesti haastavaa. Jos vielä ei pääse vuoteesta ja huoneesta pois, kaikki puhelinkeskustelut ja omien vieraiden kanssa kanssa käydyt keskustelut ovat myös kaikkien kuultavissa. Yritin unohtaa tämän; puhelut ja vierailut kun tuntuivat välillä olevan se järjissään pitävä voima.
Tapasin reissullani suuren määrän lääkäreitä. Jotkut jäivät mieleen erittäin hyvinä, jotkut hyvinä ja jotkut ei niin hyvinä. Mikä tekee lääkäristä hyvän? Huomasin, että eri tilanteissa lääkärien eri puolet painottuivat; joissakin tilanteissa paras lääkäri paneutui syvälle diagnostiikkaan ja analysoi hoitovaihtoehtoja ja toisessa tilanteessa lääkärin empatian puuttuminen ja kylmä käytös teki siinä tilanteessa hänestä silmissäni huonon ja lämpimästi käyttäytyvästä taas hyvän. Olin todella onnekas - tapasin myös mutaman lääkörin, jossa yhdistyi molemmat hyvät ominaisuudet ja nuo hetket sain parasta mahdollista hoitoa ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Koko ajan ei tarvinnut keskittyä siihen, että lääkäri osaa ottaa kaikki asiat huomioon. Luottamus syntyi puoleswa minuutissa ja keskityin lepäämiseen. Ihailen todella tuollaista ammattitaitoa!
Jotkut hoitajat jäivät myös mieleen todella hyvin. Vaikka mielikuvat joistakin päivistä ovat huterat, sieltä nousee mielikuvat ystävällisistä ilmeistä ja sanoista. Kokonaismuistot muuten kamalien päivien osalta muuttuvat paljon positiivisemmaksi kun hyvä kohtelu liitetään mukaan.
Olin myös konkreettisesti eri sairaaloissa ja eri osastoilla. Kun edessä koko ajan sama näkymä, on näkymällä väliä. Väliverhojen tuijottaminen päivätolkulla tuntuu erilaiselta, kun ne ovat uudet ja kirkkaat ja tilat ovat hienot ja toimivat. Toisaalla seinien rapistuneet kohdat piirtyivät muistiin ja nuhruisuus sai tuntemaan itsensä ehkä vähän vielä sairaammaksi. Ankeissa tiloissa oleminen tuntui enemmän rangaistukselta, olemista ikävässä paikassa, josta ei voi lähteä pois.
Yhtenä päivänä iski pahempi itkunpurkaus. Pieni asia laukaisi itkun, jolle ei heti tullut loppua. Hoitaja lohdutti ja oli hyvin ymmärtäväinen, mutta lääkäri hämmästyi ja ihmetteli itkemistä suuresti. Itku helpotti tilanteessa ja tuntui täysin luontevalta reaktiolta, jolle en voinut mitään. Lääkärin reaktio sen sijaan tuntui oudolta. Joillekin sairaalassa itkeminen on ilmeisesti kuitenkin "tabu" ja outoa, vaikka tuntuu täysin luontevalta. Ruumis kärsii, väsymys ja lääketokkura sekoittavat pään, eikä mieliala taivaissakaan lentele. Hoitajan kuniaksi täytyy sanoa, että hän otti tosissaan lohduttamiseni ja työnsi muut tehtävät sivuun.
Aika menee nopeasti sairaalassa kun on todella kipeä. Hyvä parantumisen merkki on, kun aika tulee pitkäksi. Kun vointi parani, tuntui sairaalassa oleminen yhä pahemmalta. Tämä teki henkisesti raskaaksi olemisen sairaalassa, koska vointi kuitenkin sen vielä vaati.Vihdoin onneksi minullekin koitti hetki, jolloin kotiutuminen oli totta. Siitä alkoikin uusi haaste: kuntoutuminen kotona ja sopeutuminen heikon ruumiin rajallisuuteen.
Olen itsekin huomannut sairaalassa potilaana ollessa miten siinä potilaan roolissa tulee sanoihin ihan eri merkitys. Se itkeminenkin on ihan luonnollista, ei pitäisi kauhistella ja ihmetellä. Ehkä se lääkärin reaktio oli sellainen, kun ei ehkä itse ole ihan sinut itkemisen kanssa tai on olevinaan niin "vahva", ettei ole juuri koskaan itse itkenyt. Minusta ihan luonnollista, että mieliala ei ole sairaalassa samanlainen kuin kotona, itkeä saa silloin, jos se helpottaa oloa.
VastaaPoista