Katsoessani inhimillinen tekijä -ohjelmaa, jossa oli omaishoitajia, heräsi minulla monia ajatuksia.
Jo se, että monia uusia ajatuksia heräsi, kertoo siitä, etten potilaana pysty tietämään, mitä on olla sairaan ihmisen omainen. Mitä on katsoa vierestä toisen kärsimystä ja yrittää tukea, ymmärtää, kannustaa...
Ohjelmassa osa sanoi, että on ihanaa riidellä. Se on normaalia. Ja on ärsyttävää, kun ihmiset voivottelevat. Heidän elämänsä on mitä on. Läheisten tila on mitä on. Niillä mennään. Ja kuitenkin tulee hetkiä, jolloin katsotaan kaihoisasti esimerkiksi muita pariskuntia, kun he tekevät "normaaleja" (fyysisesti terveiden arkisia asioita), joista itse jää paitsi. Ja mitä tulevaisuuden haaveita he ovat menettäneet. Kaikki sanoivat, että katkeruuden hetkiä on ollut, mutta he ovat huomanneet, että katkeruus vain syö sisältä ja jos siihen tilaan jää, vie se kaiken energian.
Ohjelmasta välittyi yksi selkeä viesti yli muiden. Tämä sanottiin monta kertaa, myös näillä sanoilla: " ihminen on rakastettava myös sairaana". He ovat sairaiden läheistensä kanssa ja hoitavat heitä rakkaudesta, ei velvollisuudesta. Joskus me sairaat vajoamme itsesääliin ja unohdamme tämän. On helppo kuvitella olevansa pelkkä taakka, eikä kukaan voi rakastaa minua TÄLLAISENA.
Ennen muuta olemme Mikkoja, Pekkoja ja Maijoja ja sitten vasta sairaita. Sairaus ei ole persoonamme. Se muuttaa elämäämme, ehkä myös meitä jollain tavoin, mutta olemme ihmisiä. Ihmisarvoamme ei ole viety. Olemme oikeutettuja rakkauteen, ystävyyteen, niin moneen asiaan. Myös meillä sairailla on kyky rakastaa, kukin omalla tavallamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti