Kivunhallinnasta puhutaan paljon. Emmehän voi kipua hallita, mutta yrittää elää sen kanssa. Pitkään ajattelin, että tärkeintä on taistella vastaan. Sitten oivalsin, että käytin kaiken energian johonkin, jolle en voi mitään. Voin vain toivottavaa kivun tervetuleeksi tai ainakin elää yhdessä. Symbioosissa? Jopa ystävinä? Turha ainakin riidellä, voittajaa ei ole.
Olenko ansainnut tämän? Kuka tietää? Turha kysymys. Se, että mietimme, mitä olemme tehneet ansaitaksemme tämän, vie taas energiaamme ja sivutuotteena saamme negatiivisuutta. Sairaus ei ole minun syy!
En ole syyllinen tähän kipuun, enkä voi sille mitään. Sille voin jotain, miten elämäni rakennan, kun tuo paholainen on aina mukana. Olen lakannut haaveilemasta siitä, että se häipyy. Sairastan parantumatonta harvinaista sairautta, joka ei etene, mutta oireet tyypillisesti pahentuvat ajan kanssa.
Näytänkö kivun ulospäin? Missä seurassa voin irvistää ja ähkäistä, missä yritän pitää pokerinaaman, kuvittelen välillä jopa suupielien menemistä ylöspäin. En tosin koskaan tiedä, kuinka hyvin nämä minun suunnattomat näyttelijänlahjat ovat riittäneet. Puolisoa ne eivät koskaan vakuuta. Se siitä nättelijänurasta :)
En ole kuitenkaan tikittävä aikapommi ja paljon on hyviä hetkiä nyt ja tulevaisuudessa. Taidan laittaa energiahippusia purkkiin ja avata sen kuohuviinipullon kanssa. Hippuset leijailevat päälleni samalla kun lasien kilistys kruunaa luontaisen hymyn molempien kasvoilla. Mikä fiilis.
