perjantai 17. heinäkuuta 2015

Riitänkö minä?

Minussa on jotain vikaa. Riitänkö minä?

Isäni hautajaisissa pitämässäni puheessa mainitsin piirteitä, joiden vuoksi erityisesti arvostin häntä. Hän oli tutkija ja matkusti ja asui eri puolilla maailmaa ja näki paljon erilaisia ihmisiä. Hän pysähtyi aina kerjäläisen luo eikä suhtautuminen muuttunut olipa hänen kohtaamansa ihminen millainen tai kuinka vaikutusvaltainen tahansa. Hänelle kaikki olivat samanarvoisia. Olemme kaikki ihmisiä eikä kukaan ole toista parempi. Mutta miten uskoisimme tämän kun on kyse itsestämme?

Kirjassa ehdoton hyväksyminen eräs ihminen sanoo näin:"Tunne omasta viallisuudestani on sitä näkymätöntä ja myrkyllistä kaasua, jota hengitän koko ajan."

Sairas tai kipuinen ihminen kysyy itseltään hyvin herkästi: "Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Totuus on, että tällaiset ajatukset lisäävät negatiivisuutta syöden positiivisuutta ja aiheuttavat stressiä, mikä taas lisää oireita. Riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne sinänsä jo aiheuttavat kärsimystä.

Taustalla voi olla pelkoa. Saatamme pelätä, että jotain tapahtuu tai muiden hylkäävän meidät huomatessaan millaisia olemme. Sairaus tekee meistä automaattisesti erilaisia kuin terveet. Sairaus tai vamma mielletään helposti heikkoudeksi tai negatiiviseksi piirteeksi. Vai teemmekö itse tämän johtopäätöksen? Osa viasta on myös asenteissa. Jos näkisimme enemmän korkeassa asemassa olevia ihmisiä vaikka pyörätuolissa, uskoisimme, että vammaiset voivat pärjätä terveiden maailmassa. Ja kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikissa on omat "heikkoutensa". Sairaus tai vamma ei ole kuitenkaan luonteenpiirre, emmekä ole siihen syyllisiä. Se ei sillä tavoin ole edes heikkous, vaan elämäämme vaikuttava negatiivinen seikka, jolle yleensä emme voi mitään. Sairastuminen ei ole epäonnistuminen!

Kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa hyväksytyksi tulija on voittaja. Kaikki ihmiset pitävät siitä, että heitä arvostetaan. Jos tunnemme, ettei meitä arvosteta, vertaamme itseämme muihin ja tarkkailemme armottomasti itseämme. Ilkkuen. Olemme pahimpia arvostelijoitamme. Haluamme ihmisten näkemään meidät tietynlaisina. Unohdamme hyvät puolemme ja sen, että miljoonilla ihmisillä on niitä piirteitä, joita pidämme huonoina. Eristämme helposti itsemme muusta maailmasta.

Pelkäämme epäonnistumista, emmekä uskalla yrittää. "Viallisuutemme" takia kuvittelemme, ettemme ansaitsee onnea tai rakkautta ja tyydymme helposti siihen. Mutta niin ei ole! Oma rajallisuus ei määrittele meitä. Voimme elää täyttä elämää, vaikka meillä olisi fyysinen vamma. Vamman tai sairauden hyväksyminen on oma tiensä, mutta on hyvä muistaa, että rajoituksien lisäksi se voi tuoda myös uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia elämään. Mutta on sallittua myös surra menetyksiä!

Ennen häpesin pyörätuolia. Pyörätuoliin istuminen oli kuin epäonnistuminen. Tarkkailin ympärillä olevia huomatakseni tuijottavatko he. Pelkäsin sellaisten tuttujen, jotka eivät ole nähneet minua pyörätuolissa, tulevan vastaan. Tunsin olevani paljon, paljon vähemmän arvostettu istuessani tuolissa.

Nyt huomaan, että tuoli on niin luonnollinen osa kulkemistani, etten ajattele sitä. Identiteettini ei tule tuolista eikä sairaudesta. Olen sama ihminen kävellen tai istuen tuolissa. Ja vaikka olen riippuvainen muiden avusta, olen itsenäinen, kokonainen ihminen. 

Kun pidämme itseämme vajavaisina voi se jopa estää meitä toteuttamasta unelmiamme. Vertaamme itseämme muihin tai ihanteisiin ja yritämme turhaan tulla sellaisiksi sen sijaan, että hyväksyisimme itsemme. Ihanteena voi olla myös oma itse aiemmin esimerkiksi ennen vammaa tai sairautta. Itse yritän aina muistaa, miten tylsä paikka maailma olisi, jos kaikki olisivat samanlaisia!

Elämme vain itseämme varten! Siksi ei ole tärkeää, mitä luulemme muiden ajattelevan meistä (ei siis aina ole sama asia kuin mitä he ajattelevat oikeasti). Tuhlaamme kallista aikaamme aivan liikaa epäonnistumisia ja huonouttamme ajatellen sen sijaan, että keskittyisimme elämään jokaista hetkeä. Olemme täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi ja haluaisi kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Oman identiteetin löytäminen ja hyväksyminen on suurimpia haasteita elämässämme. Eikä tämä tarkoita itsekkyyttä tai mahdottomuutta kompromisseihin, vaan elämän elämistä omana itsenään. Pidetään itsestämme (myös huolta) ja otetaan elämästä kaikki irti! 

-------

Luettavaa:

Tara Brach, Ehdoton hyväksyminen, Basam Books Oy, Helsinki

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Lomalla sairaudesta?

Ennen kutsuin minun ja mieheni lomaa hänen lomaksi ja jotenkin epämääräisesti liitin itseni siihen. Enhän minä ole TÖISTÄ lomalla. Kun en ole töissä. Tai ainakaan sillä tavalla kuin se mielletään. Sanoin aina, että HÄNEN lomansa alkaa x päivänä ja sitten me... Luonnollisesti ajallisesti olemme sidottuja työssäkäyvän loma-aikaan.

Meni aikaa, että osasin ajatella, että se on meidän MOLEMPIEN YHTEINEN loma, jota odotetaan koko pitkä pimeä talvi. Ja jolloin tehdään yhdessä ja erikseen asioita, jotka rentouttavat molempia. Meillä loman viettotapa on ollut aina selvää. Me veneilemme. Lomalla oleminen poikkeaa suuresti jo pelkästään ympäristöltään. Joka vuosi saaristo yllättää kauneudellaan ja rakastamani kivet ja kalliot toivottavat tervetulleeksi. Meren liike vangitsee ja vie meditaation tavoin minut jonnekin...

Mutta mistä minä - sairaseläkeläinen - olen lomalla? Voisin kirjoittaa siitä sivutolkulla. 

Niin tärkeitä ja tarpeellisia kaikki lääkärin, sairaanhoitajan, laboratorio- ja eri terapiakäynnit ovatkaan, ne myös rasittavat ja vievät energiaa ja aikaa kaikelta siltä, mikä ei liity sairastamiseen. Ja sitä kaikkea muuta tarvitsemme PALJON vastapainoksi.


En koskaan voi olla lomalla sairastamisesta, mutta veneellä mahdollisimman vähän sellaista, jok muistuttaa siitä. Kipuhetkenä voin tuijottaa ikkunasta taivasta tai merta neljän seinän sijaan. Mielellä on mahdollisuus irtautua helpommin ruumiista ja uida ja kellua auringonpaisteessa. Niin paljon muuta tapahtuu, jotka vievät huomiota pois sairastamisesta. Jo pelkkä raitis ilma tuntuu ravitsevan kehon kokonaan. Etenkin aurinkoinen sellainen :)

Loma on myös rankkaa. Olemme ilman avustajaa ja veneily vaatii myös fyysisiä ponnisteluja, jotka välillä ovat "haasteellisia". Sitkeästi olen vuosi vuodelta hyvänä hetkenä kivunnut veneeseen ja päättänyt lähteä jälleen reissuun. 


Laiturille jää byrokratia, hoitohenkilökunta, tulevaisuuden ennusteet, arjen ohjelman muistaminen ja junailu, avustajien työn suunnittelu, viime hetken käänteet terveydessä jne. Jo pelkästään lääkärissä-ym käynneissä on kaikken aikatauluttaminen, niihin valmistautuminen, niiden sulattaminen ja matkustaminen päälle. Juoksen kaikkea pakoon, jotain joudun ottamaan reppuselkään, mutta JUOKSEN. Juoksen kovaa. Laiturin ovi paiskautuu kiinni takanani.  Nyt on MINUN loma!