Tuttu tarina, jota kuulee paljon. Isäni kuoli hiljattain sairastettuaan syöpää pitkään. Hän oli saanut ennenkin huonoja ennusteita, mutta nyt ne toteutuivat.
Hän pääsi saattohoitoon kotiin. Hän oli onnekas, kun hänellä oli puoliso omaishoitajana ja paljon läheisiä, jotka vierailivat tiheästi. Hoidossa lisänä olivat kotihoito ja kotisairaala, joita hän arvosti hyvin paljon. Hän oli myös hyvin sosiaalinen, vaikka väsyi kaikkien hoitajien "ramppaamisesta". Kuitenkin eri ihmiset, etenkin ulkomaalaiset hoitotyöntekijät, kiinnostivat häntä. Hän oli itse asunut ulkomailla ja matkustanut ympäri maailmaa.
Asunto muuttui vilkkaaksi paikaksi. Isäni rakasti ihmisiä ja se näkyi vierailijamäärissä. Sukulaiset ja ystävät vierailivat tiuhaan ja kotisairaala ja - hoito useamman kerran päivässä. Koskaan en ollut siellä, etteikö samaan aikaan joku vierailija olisi ollut.
Kun tieto kuilemasta tuli, purskahdin itkuun kuin pieni lapsi. Vaikka minulla oli ollut pitkään aikaa "valmistautua" (mikä klisee, mitähän ihmettä on kuolemaan valmistautuminen?), oli se silti shokki. Käsittämätön ajatus, ettei sitä ihmistä enää ole. Näin läheistä ihmistä ei minulta ole aiemmin kuollut.
Ensimmäiset päivät kuljin kuin sumussa raahaten jotain raskasta perässäni. Tein asioita, mutten ollut läsnä. Vaikken tietoisesti koko ajan miettinyt isäni kuolemaa, se oli koko ajan alitajunnassa ja tunsin sen läsnäolon raskaana painona. Minulle tuli mieleen enoni vaimo, kun heidän tytär kuoli. Tytön äiti kulki haamuna, teki ja puhui, mutta sielu ei ollut läsnä. Jotenkin pysyin osittain aikatauluissa, mutta unohtelin jatkuvasti jotain (jopa tavallista enemmän). En jaksanut pitää kiinni aikatauluista. Maalliset asiat tuntuivat tyhjänpäiväisiltä ja merkityksettömiltä. "Ettekö tajua, että isäni on kuollut?!!" - halusin huutaa. Mutta kaikki muu ympärillä meni eteenpäin, kuten aina.
Parasta oli siskojen vertaistuki. Kukaan muu ei ymmärrä paremmin kuin saman kokenut. Vaikka isä oli meille jokaiselle omanlainen isä. Ja puolison tuki. Olisi ollut kamalaa olla yksin. Iso hali merkitsi todella ISOA halia.
Kuoleman lopullisuus pysäytti. Ajattelen edelleen, mitä asioita haluan kertoa isälle ja kaupasta meinaan ostaa jotain isälle. Isäni on pääni sisällä koko ajan, ikään kuin ei olisi pois mennytkään. Yli kuukauden jälkeen meinaan soittaa isälle ja tulen varmasti saamaan näitä ideoita pitkään. Viimeksi eilen katsoin puhelintani, josko isästä olisi jotain.
Ihmiset lähettivät suruvalitteluja. Kukat saavat itkemään ja samalla ne muistuttivat kauneudesta. Kuinka voi olla niin ihania ihmisiä, että he lähettävät kukkia menetyksen johdosta? Kukkien kauneus lohdutti. Tajusin, että tuossa tavassa lähettää kukkia on todella "järkeä". Katsoin kukkia joka päivä ja mietin niiden kauneutta. Kauneus ikäänkuin söi palan suuresta surun möykystäni.
Kaikki sanoivat, että surun keskellä minun on pidettävä huolta myös itsestäni. Yritin siksi, koska isä olisi sitä halunnut.
Olen kuitenkin myös iloinen isäni kuolemasta. Hän kärsi loppuaikana, oli sidottu sänkyyn ja lopulta tajuton. Toivoimme kaikki että lähtö tulisi nopeasti. Ei tuntunut väärältä toivoa kuolemaa. Toisaalta olisin eniten halunnut vanhan isän takaisin. Isän, jolla ei ollut kipuja ja joka aina kertoi vitsejä. Mutta se ihminen kuoli kauan ennen kuin isäni lakkasi hengittämästä.
Isäni eli värikkään ja oman näköisensä elämän. Arvostin todella sitä, että nykyaikana hän onnistui säilymään ihmisenä, joka rakasti toisia ihmiä ja luontoa eikä materialla ollut merkitystä. Hautajaiskuluihinkaan eivät rahat riittäneet, mutta silti olimme iloisia, että hän oli rahansa käyttänyt.
On tuhat muutakin asiaa, joista ihailen isääni ja tulen aina ihailemaan. Hän oli osa minua ja nyt tuntuu, että sisälläni on reikä. Ja kuitenkin hän on edelleen siellä sisällä. Välillä minut voi luokitella täysin hulluksi, koska kuulen äänen sisälläni. Kertoen isäni vitsejä ja sanoen hänen lempisanontoja.
Kuolinilmoituksen näkeminen oli kuin isku vasten kasvoja. Isän nimi ja krematorio-sana samassa yhteydessä teki asiasta todellisen. Painettu sana yleisessä lehdesä teki asiasta totuuden. Konkreettisen. Miten minun isäni voi olla muiden kuolinilmoitusten joukossa? Myös virkatodistuksen teksti "kuollut" iski tajuntaan.
Hautajaisissa krematorion tilaisuus yllätti kauneudellaan. Laskettiin kukat, pidettiin hieno puhe, lapset lauloivat todella kauniin laulun ja kuunneltiin isäni säveltämää musiikkia.
Arkku pysäytti. Yritin ajatella, että se on feikkiarkku, eikä isäni ole siellä. Eikä häntä polteta.
Jostain syystä olen vuosikausia päässäni muokannut puhetta isäni hautajaisissa, vaikka hän on ollut välillä hyvässäkin kunnossa. Nyt se aika helposti sai lopullisen muotonsa ja pystyin pitämään sen itkemättä ja sekaantumatta täysin sanoihini.
Muut puheet olivat mielenkiintoisia. Kuten itse sanoin puheessani, jokaisella hautajaisvieraalla oli oma näkemys isästä ja jokaisen elämässä hänellä oli erilainen rooli.
Hautajaiset olivat isäni näköiset. Paljon hyvin erilaisia ja eri maalaisia ihmisiä. Ja kaikia meitä niin erilaisia ihmisiä yhdisti suru ja erilaiset muistot.
Isä poltettiin ja uurnanlasku herätti outoja tunteita. Valitsimme kauniin puu-uurnan, mutta ajatus, että isäni - siis hänen tuhkat - ovat uurnassa oli kammottava. Kannammeko tässä todella isäni jäännöstä hautaan? Isä halusi ehdottomasti tuhkauksen, ja ymmärrän sen täysin, mutta oli outo tunne kulkea jonossa, jossa joku edessä kantoi uurnaa. Siis isääni.
Hautapaikkakin oli meren lähellä. Katsoin merta uurnan laskussa ja tunsin sen läsnäolon voimakkaasti. Isäni rakasti merta. Laskimme uurnanlaskussa jopa vähän leikkiä ja itkimme. Tai osa meistä. Tuntui, ettei kukaan halunnut juurikaan puhua, toisin kuin hautajaisissa. Isä oli läsnä.
Helsingin Sanomien muistokirjoitus pysähdytti. Oli mielenkiintoista lukea isästä kuvausta hänen työn kautta.
Nyt ympäröin itseäni isän muistoilla. Kuvan näen heti kun tulen kotiin. Otan joka päivä päiväunet isän villapeiton alla. Ja pihalla loikoilen isän tuolissa. Vai ovatko ne minun? Mielestäni ne ovat isän. Puhun aina isän tuolista.
Itken vieläkin ja anna kyynelten valua kun niitä tulee. Isä tulee aina olemaan rakas ja menee pitkään todella ymmärtää, että hän on poissa.
Menetinkö hänet? Minulla on muistoni, enkä menetä niitä koskaan.
-----------
Isäni, Timo Partanen, kirjoitti Helsinki - lehden yleisönosastolla maahanmuuttajan näkökulmasta terveydenhuoltoon, s 8
Isäni muistokirjoitus oli Helsingin Sanomissa 9.6.2015 http://www.hs.fi/muistot/a1305961936436
