tiistai 13. toukokuuta 2014

30 sekuntia positiivisuutta

Kuuntelin  hiljattain Yleareenalta Elämänmenoa / Ajatusten kevätsiivous -ohjelmaa, joka kertoo psykologi Tony Dunderfeltin kehittämästä mielen treeni -harjoituksesta. Se poikkeaa monesta muista siinä, ettå ei tarvitse etsiä paksu kirjaa jostain ja kerrata pitkän harjoituksen tekemistä. Harjoitus kestää (minimissään) 30 sekuntia ja se jää helposti mieleen. Tarkoitus on tehdä kevätsiivous mielelle ja saada positiivisuutta. Dunderfelt puhui ohjelmassa leppoisaa puhekieltä käyttämättä ammattislangia ja halusi selvästi hyvin yksinkertaisella tavalla saada asiansa ymmärretyksi.

Tässä minun versioni, mitä sain ohjelmasta irti:

Harjoituksessa tankkaamme minimissään 30 sekunnin ajan hyviä asioita. Pakotamme itsemme ottamaan tauon. Siirrymme pois stressaavasta, negatiivisesta tilasta.

Keskity hengitykseen. Yksi välihengitys. Nauti oman kehon lämmöstä. Keskity hengitykseen tai kehon lämmön tuntemiseen (olen aina ollut sitä mieltä, että hengitys on aina helppo tapa saada yhdistää ruumis ja mieli). Ajattele jotain positiivista, vaikka hyvin pientä. Voit ajatella, kuinka kauniit verhot huoneessa on. Elä positiivisuudessa. Tee tämä 5 -10 kertaa.

Tarkoitus on opettaa keho poistumaan negatiivisuudet ja ottamaan positiivinen tauko. Kun tulee kiireen tunne, voimme saada kehon automaattisesti rentoutumaan. Ohjaamme mieltä positiivisuuteen. Tämä ei luonnollisesti ei poista vanhoja pitkäaikaisia ongelmia, vaan yrittää toimia ennalta ehkäisevänä mielen hyvinvointityönä. Sitä tarvitsemme varmasti kaikki.

Löydämme tilanteesta aina jotain hyvää. Etsi ruumiistasi hyvä kohta ja keskity siihen. Jos silmäsi on terve, ajattele sitä. Kehollisuudesta löytyy positiivisuutta. Voit juurtua ja ankkuroitua kehoon. Se tuo konkreettisuutta ja yksinkertaisuutta erilaisten monimutkaisten ja -muotoisten psyykkisten keinojen rinnalle. Kaiken analysoiminen ja monimutkainen miettiminen on raskasta.

Ohjelmassa oli monta ydinasiaa, mutta yksi oli myös se, että negatiiviset tunteet ovat sallittuja ja luonnollisia. Ongelma syntyy, kun ne muuttuvat reaktioiksi, emootioiksi. Tämä oli ohjelman ainoa terminologia, johon täytyy keskittyä enemmän, jotta asian todella ymmärtää ja sisäistää. On ok, että vanhat asiat tuottavat negatiivisia tunteita. "Kelaava emootio" on raskasta ja sisällämme oleva Pekka Peikko (oma nimitys) keksii vaikeita ajatuksia. Esimerkiksi pelko onkin hyvä tunne, herättäjä. Kelaava pelko on taas tappava mieliala. Sitä tulee vähentää.

Mitä tästä opimme? Mielialaharjoitukset voivat olla hyvin yksinkertaisia. Ympärillämme on paljon kaunista ja positiivista, kunhan opimme huomaamaan sen. Meistä jokainen löytää varmasti aina 30 sekunnin verran positiivisia ajatuksia ja positiivisuutta ei koskaan ole liikaa. Ajatusten kevätsiivous on ainakin minulle tarpeen.



PS. Ohjelma löytyy vielä ainakin Yleareenalta ja Dunderfelt on kirjoittanut asiasta kirjan myös.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Näkökulmia omaishoitajilta

Katsoessani inhimillinen tekijä -ohjelmaa, jossa oli omaishoitajia, heräsi minulla monia ajatuksia.

Jo se, että monia uusia ajatuksia heräsi, kertoo siitä, etten potilaana pysty tietämään, mitä on olla sairaan ihmisen omainen. Mitä on katsoa vierestä toisen kärsimystä ja yrittää tukea, ymmärtää, kannustaa...

Ohjelmassa osa sanoi, että on ihanaa riidellä. Se on normaalia. Ja on ärsyttävää, kun ihmiset voivottelevat. Heidän elämänsä on mitä on. Läheisten tila on mitä on. Niillä mennään. Ja kuitenkin tulee hetkiä, jolloin katsotaan kaihoisasti esimerkiksi muita pariskuntia, kun he tekevät "normaaleja" (fyysisesti terveiden arkisia asioita), joista itse jää paitsi. Ja mitä tulevaisuuden haaveita he ovat menettäneet. Kaikki sanoivat, että katkeruuden hetkiä on ollut, mutta he ovat huomanneet, että katkeruus vain syö sisältä ja jos siihen tilaan jää, vie se kaiken energian.

Ohjelmasta välittyi yksi selkeä viesti yli muiden. Tämä sanottiin monta kertaa, myös näillä sanoilla: " ihminen on rakastettava myös sairaana". He ovat sairaiden läheistensä kanssa ja hoitavat heitä rakkaudesta, ei velvollisuudesta. Joskus me sairaat vajoamme itsesääliin ja unohdamme tämän. On helppo kuvitella olevansa pelkkä taakka, eikä kukaan voi rakastaa minua TÄLLAISENA.

Ennen muuta olemme Mikkoja, Pekkoja ja Maijoja ja sitten vasta sairaita. Sairaus ei ole persoonamme. Se muuttaa elämäämme, ehkä myös meitä jollain tavoin, mutta olemme ihmisiä. Ihmisarvoamme ei ole viety. Olemme oikeutettuja rakkauteen, ystävyyteen, niin moneen asiaan. Myös meillä sairailla on kyky rakastaa, kukin omalla tavallamme.